August Annist

August Annist teki suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunoutta tutuksi virolaisille tehokkaammin kuin kukaan muu. Ansioitunut virolainen folkloristi Ülo Tedre on perustellusti luonnehtinut Annistin työtä parhaaksi koskaan missään tehdyksi Kalevalan käännökseksi. Neuvostovallan aikana August Annist kuitenkin joutui epäsuosioon ja vaipui siksi unohduksiin sekä Virossa että Suomessa.

 

Annist ja Haavio, aateveljet

Annist kuului sukupolveen, johon vuosi 1940 seurauksineen osui varsin kipeästi. Hänen tieteellinen työnsä katkesi kesken tuotteliaimman vaiheen, kun hänet vangittiin neuvostovallan vihollisena vuonna 1945. Vankeus kesti kuusi vuotta. Uusi valta julisti suurimman osan Annistin sotaa edeltäneen ajan tuotannosta kielletyksi. Heimotyö pakotettiin unohduksiin niin Suomessa kuin Virossakin ja kontaktit vanhojen ystävien välillä katkesivat. Annistia ei kuitenkaan unohdettu kokonaan. Martti Haavio luonnehti Annistia muistelmissaan Nuoruusvuodet (1999) seuraavasti:

”[Annist] on saanut valmiiksi F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden vironnoksen (Vaga viletsus). Hän on jo varhemmin kääntänyt hyvin taidokkaasti Eino Leinon Helkavirret. Hän muistuttaa ulkoiselta hahmoltaan mongolia, korealaista tai uzbekkia, mutta hengeltään hän on kreikkalainen filosofi, italialainen humanisti, ranskalainen runoilija ja ennen kaikkea fennofiili ja estomaani.”

Haavio oli tuntenut Annistin vuodesta 1920. He olivat aatetovereita, joita yhdisti ennen kaikkea heimotyö. Kumpikin oli ollut perustamassa oman maansa heimoklubia. Haavio oli folkloristi ja työskenteli pitkään suuren kustantajan kirjallisuustoimittajana. Myös Annistin toiminnassa yhdistyivät kirjallisuudentutkimus ja folkloristiikka. Hänen Suomen-kiinnostuksellaan on useita mahdollisia lähteitä. Virolaiset kirjailijat ja humanistinen eliitti ylipäätään olivat Lydia Koidulan ajoista alkaen katselleet ihaillen ja opinhaluisina Suomeen päin. Tätä asennetta vahvisti kirjallinen liike Noor-Eesti (Nuori Viro), jonka johtohahmot asuivat ja opiskelivat Suomessa ja näkivät suomalaisessa ja skandinaavisessa kulttuurissa tarpeellisen vastapainon Virossa voimistuvalle, omaa kulttuuria tukahduttavalle saksalaiselle ja venäläiselle vaikutukselle.

Kun August Annist aloitti opintonsa Tarton yliopistossa, sinne oli saapunut tai tulossa Suomesta useita opettajia. Valtio oli kutsunut heidät muuttaakseen venäjänkielisen ja saksalaisvaikutteisen yliopiston Viron valtion opinahjoksi. Annist sai opiskella Lauri Kettusen, Ilmari Mannisen ja A. M. Tallgrenin johdolla. Ne suomalaiset, jotka vierastivat Tartossa yleistynyttä saksalaistaustaista korporaatiohenkeä, perustivat yhdessä virolaisten ylioppilaiden kanssa Eesti Üliõpilaste seltsin (Virolaisten ylioppilaiden seura) Veljeston (Veljeskunta). Annistista tuli seuran johtava ideologi. Järjestö oli etenkin alkuvaiheessaan silmiinpistävän suomenmielinen.

Vuosina 1925–1926 Annist jatkoi opintojaan Helsingin yliopistossa. Tuolloin solmituista lukuisista tuttavuuksista ja ystävyyssuhteista oli sittemmin merkittävästi hyötyä hänen työssään suomalaisen kirjallisuuden ja kansallisten tieteiden esittelijänä Virossa. Annistin tutkimustyö liittyi Viron kansalliseepokseen ja sen myötä virolaisiin ja suomalaisiin kansanrunoihin, mutta hän perehtyi nopeasti myös suomalaiseen ylioppilasliikkeeseen ja seurasi uteliaana yhteiskunnallista kehitystä Suomessa ja laajemmin koko Euroopassa. Hän kuului niihin kansallisia tieteitä opiskeleviin nuoriin, jotka halusivat olla yhteiskunnallisesti aktiivisia ja hahmotella kansallisen kulttuurin ideologiaa ja tulevaisuutta. Helsingissä hänen ohjaajiaan olivat sekä kansanrunouden professori Kaarle Krohn että kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen. Annist, joka oli nopea kirjoittaja, julkaisi kautta 1920- ja 1930-lukujen virolaisissa kirjallisuuslehdissä Looming ja Eesti Kirjandus säännöllisesti katsauksia suomalaisen kirjallisuuden uutuusteoksista. Hänen pitkät ja asiantuntevat katsauksensa koskivat sekä kaunokirjallisuutta että kansankulttuurin tutkimusta. Virolaisilla lukijoilla ei ole milloinkaan muulloin ollut yhtä hyvää yleiskäsitystä suomalaisen kirjallisuuskentän tapahtumista.

Vuonna 1924 ilmestyi Annistin toimittama teos Soome maa, rahvas ja kultuur. Kirja koostui etupäässä suomalaisten kirjoittamista artikkeleista, mutta Annist kirjoitti siihen yleiskatsauksen ”Soome ja Eesti” ja käänsi alkurunoksi Runebergin runon Meie maa (Maamme). Vuonna 1926 julkaistiin Suomessa vastaava Viron kirja, jonka työstämiseen Annist myös osallistui.

Neuvostovallan vihollinen

Sotienvälisen ajan Suomessa ja Virossa kansallisten tieteiden ilmettä muokkasivat vahvasti Annistin ja Haavion sukupolven tutkijat ja lukeneisto. Heimoaate sai näissä piireissä ymmärrystä ja lämpimän vastaanoton. Suomalaiset ylioppilaat ja joukko sivistyneistön jäseniä liittyi Akateemiseen Karjalaseuraan (AKS), jonka tavoitteena oli suomalaisuuden idean ohella muidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurin ja olemassaolon tukeminen, mikä johti AKS:n jäsenet kannattamaan Suur-Suomi-aatetta. Virossa nämä ajatukset saivat vain osittaista vastakaikua. Suomen ja Viron kansallismielisyyden alkuperä ja tausta olivat erilaiset.

Suur-Suomi-ideologian kanssa kilpaili ”yhteissuomalainen” visio, jonka takana oli ennen kaikkea August Annist. Annist esitteli yhteissuomalaisuuden ajatuksen edellä mainitussa ”Soome ja Eesti” -katsauksessa, jossa hän pyrki osoittamaan, miten samankaltaisia Viron ja Suomen kansat, niiden historia ja nyky-yhteiskunta olivat. Hän kuvaili myös maiden välisiä kieli- ja kulttuurisiteitä, keskinäistä lainaamista sekä varakkaampien suomalaisten apua virolaisille. Tulevaisuudessa hän näki yhä kasvavaa yhteistyötä yhteissuomalaisen kulttuurin kehittämiseksi. Yhteissuomalaisuus olikin ennen muuta kulttuurinen konstruktio, jonka tavoitteena oli virolaisuuden perspektiivin avartaminen. ”Yhteissuomalaisen kulttuurin kysymys – se ei ole vanhentunut koriste eikä pyhäpäivänaate, ylipäätään on kyse korkeamman kansalliskulttuurimme olemassaolosta tai -olemattomuudesta”, julistaa Annist.

Viron kohtalonvuodet

Kun Martti Haaviosta vuonna 1931 tuli aikakauskirjan Suomalainen Suomi päätoimittaja, hän avasi palstat myös virolaisille ystävilleen ja aatetovereilleen. Annist oli yksi lehden säännöllisimmistä virolaisavustajista. Hän kirjoitti myös aikalaisyhteiskunnan ongelmista ja selitti suomalaisille lukijoille Virossa 1934 tapahtunutta vallankaappausta ja yleisemminkin Viron olosuhteita.

Hyvät yhteydet erityisesti Haavion perheeseen soivat Annistille mahdollisuuden julkaista sodanaikaisessa Suomessa kolme teosta. Pian Kalevalan käännöksen jälkeen valmistui tutkielma Kalevala kui kunstiteos (Kalevala taideteoksena), jonka piti ilmestyä populaaritieteellisessä julkaisusarjassa Elav Teadus (Elävä tiede). Teos jäi kuitenkin ensin neuvostojoukkojen, sitten saksalaismiehityksen jalkoihin. Annistia vaadittiin tekemään tekstiin ideologisia tarkistuksia. Jotain Annist tekikin ja vuoteen 1944 mennessä teksti oli ladottu. Ensimmäiset kappaleet ehdittiin painaa ennen kuin valta taas vaihtui. Valmistuneet arkit sidottiin ja pari nidettä lähetettiin Suomeen, jossa teos ilmestyi samana vuonna Elsa Haavion suomennoksena. Virolaiset saivat tekstin lukeakseen vasta vuonna 1969, kun vuoden 1970 Tallinnan fennougristikongressia varten tarvittiin aihepiiriin liittyviä julkaisuja.

Annistin seuraavat teokset julkaistiin Suomessa salanimillä. WSOY julkaisi ”Jan Siirasin” teoksen Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolševikkivallan aikana vv. 1939–41 E. A. Saarimaan suomennoksena vuonna 1942. Se on värikäs, pohjamutia luotaava kuvaus neuvostovallan juurruttamisesta Viroon sekä henkilöistä, jotka sen toteuttivat. Tekijän henkilöllisyys pysyi salassa ja teos oli sodanjälkeisessä Suomessa ei-suositeltavien kirjojen listalla. Virossa se oli ehdottomasti kielletty, joten ensimmäiset kirjoittajan nimellä varustetut katkelmat saatettiin julkaista vasta vuonna 1991. Teosta ei ole julkaistu uudelleen kummallakaan kielellä. Syynä saattaa olla se, että ajan henki – esimerkiksi kansojen deterministiset luonnehdinnat – heijastuu siinä vahvemmin kuin nykyään pidetään hyväksyttävänä. Sodan jälkeen suomalaiset lukivat Ants Orasen kirjaa Viron kohtalonvuodet (1958), jossa kirjoittaja kuvaa samoja vuosia kuin Annist omassa kirjassaan, mutta poliittisesti hiukan maltillisemmin. Ennen sodan päättymistä WSOY ehti julkaista Suomessa vielä Eino Parikan suomennoksen Viron historiasta, jonka Annist kirjoitti yhdessä vaimonsa, historianopettaja Linda Annistin, sekä Veljesto-kumppaninsa Harri Mooran kanssa.

Kun Annist sodan jälkeen vangittiin, hänen vaimoaan kiellettiin työskentelemästä opettajana ja kolmilapsinen perhe kärsi ankaraa puutetta. Annistia ei sentään lähetetty Siperiaan, vaan hän vietti rangaistusaikansa Virossa Harkun ja Valgan vankileireillä ja työskenteli mahdollisuuksien mukaan bylinakäännösten parissa. Vankilasta vapauduttuaan hänen oli aluksi vaikea löytää kykyjään vastaavaa työtä. Voi olla, että hän sai myöhemmin apua presidentti Urho Kekkoselta, joka kyseli vuoden 1964 Tarton-vierailullaan vanhan ystävänsä August Annistin perään. Annist etsittiin kiireesti turvallisuuspalvelun avulla ja saatettiin juhlapöytään. Tämän jälkeen Annistin uran kerrotaan lähteneen uudelleen nousuun – siinä määrin kuin hänen murtunut terveytensä salli.

Annistin laaja kotiarkisto ryöstettiin pidätyksen yhteydessä vuonna 1945. Vanhempaa aineistoa on säilynyt aivan satunnaisesti. Muuttuneissa olosuhteissa hänen aikaisemmin varsin laaja kirjeenvaihtonsa kutistui. Tästä huolimatta siitä voi nähdä, miten Annist yritti sopeutua uuteen aikaan ja säilyttää Suomen-rakkautensa. Tallessa on muun muassa vuonna 1958 valmistunut käsikirjoitus Hella Wuolijoen elämästä ja työstä. Tätä laajaa tutkimusta ei koskaan julkaistu.

Kalevala, yhteissuomalainen eepos

Virossa August Annistia rangaistiin pitkään hänen porvarillisena pidetyn menneisyytensä vuoksi. Monet hänen sotaa edeltävät työnsä olivat suljetun kokoelman kätköissä. Aivan erityisen kiellettyjä olivat hänen tutkimuksensa hengenelämästä kansojen kulttuurihistoriassa ja kirjallisuudessa. Vankilasta vapauduttuaan Annist sai töitä käsillä olleen Kalevipoegin tieteellisen laitoksen tiimoilta. Teos ilmestyi vuonna 1962. Annistin omia 1930-luvulla ilmestyneitä tutkimuksia ei julkaistu uudelleen eikä niitä neuvostoaikana käytetty opetuksessa. Niinpä ne vaipuivat unohduksiin. Annist yritti itse julkaista tutkimuksia korjattuina, mutta ajan kustannus- ja sensuurioloissa tämä ei onnistunut. Annistin Kalevipoeg-tutkielmat julkaistiin uudelleen yhteisniteenä vasta vuonna 2005 ja ne tekivät lukijoihin yhä vaikutuksen uutuudellaan ja tuoreudellaan.

Kalevipoegin ohella Annist työskenteli myös Kalevalan parissa. Vuonna 1935 hän väitti, että Kalevala on virolaisille läheisempi ja merkitsee heille enemmän kuin mikään muu teos vironkielen rajojen ulkopuolella.

”Kalevala ei ole vain suursuomalainen vaan myös yhteissuomalainen eepos, ei ainoastaan muinaisen Suomen ja muinais-Karjalan vaan myös muinais-Viron hengen ja kulttuurin monumentum aere perennius, ainoa joka meille kummallekin on säilynyt niin suurena ja – niin yhteisenä.”

Ennen Kalevalan kääntämistä Annist syventyi suomalaisiin runolauluihin ja käänsi joukon niitä viroksi. Ne ilmestyivät antologioissa Kanteletar I ja II. Molempiin niteisiin Annist kirjoitti laajan esipuheen, jossa analysoi suomalaisen runolaulun sisällön ja ilmaisun omaperäisyyttä.

Annist oli valinnut suomalaisista kansanrunoista itseään miellyttävät variantit ja kommentoi niitä hahmotellen kustakin runosta eräänlaisen ideaalivariantin. Samaa menetelmää noudatti sodan jälkeen Martti Haavio koostaessaan suomalaisten kansanrunojen antologiat Kirjokansi ja Laulupuu. Menetelmä edellytti tietenkin runoperinteen erityisen hyvää tuntemusta ja siihen syventymistä.

August Annistin elämän ja runotutkimuksen johdonmukaisin tutkija Ruth Mirov on todennut, että Annist päätyi virolaisen kansanrunouden pariin suomalaisten kansanrunojen kautta. Suomen-kokemus oli Annistin tieteellisen kehityksen kannalta ratkaiseva, vaikka elämäntyönsä hän teki Virossa. Kun neuvostovalta oli mitätöinyt Annistin mahdollisuudet työskennellä kulttuuri-ideologina ja fennofiilinä, hän palasi virolaisten kansanrunojen ja Kalevipoegin pariin.

Vaikka Annist ei onnistunut elinaikanaan julkaisemaan uutena painoksena omia 1930-luvulla ilmestyneitä tieteellisiä tutkimuksiaan Kalevipoeg-eepoksesta, hän sai kuitenkin nähdä millaisen kansallisen innostuksen hänen oma eepoksensa Lauluema Mari (1966) ilmestyessään synnytti. Tästä pelästyneenä sensuuri viivytti kahden seuraavan suuren runoelman (Karske Pireta, maheda Mareta ja mehetapja Maie lood; Udres-Kudres, Päeva poeg) julkaisemista. Ne ilmestyivät vasta Annistin kuoleman jälkeen ja muuttuneissa oloissa.

Lue koko artikkeli

Sirje Olesk: ”Vironkielinen Kalevala: August Annistin elämä ja työ” – Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.