Eva Moltesen: Kalevala suomalaisen itsetunnon tukijalkana
Valvoja-lehden Kalevalavihko-teemanumeroissa (numerot 2–3) julkaistiin vuonna 1909 muun muassa Kalevalan kääntäjien lausuntoja kansalliseepoksesta. Tanskansuomalainen Eva Moltesen (s. Hällström) pohti kirjoituksessaan paitsi omaa myös Suomen kansan suhdetta eepokseensa. Kirjoitus on päivätty Kööpenhaminassa 25.12.1908.
”Aikaisimmassa nuoruudessani luulin Kalevalaa maailman suurimmaksi ihmeeksi. Sitten kuin vanhenin ja viisastuin, sain minä tietää, että niitä on maailmassa muitakin yhtä suuria ihmeitä, mutta yhtä kaikki se on minulle pysynyt suurimpana. Se kätkee kaiken sen alkuperäisen viisauden, sen tyynen hymymielen, sen hiljaisen suruntavan, joita olen niin usein nähnyt kansassani sen parhaimmissa, ja se esittää sankarinsa niin lapsellisen välittömästi, että ne juuri senvuoksi tulevat esiintymään lukijalle ihkaelävinä ihmisinä — ehkä enemmän yksityiskohdissa kuin kokonaisuudessa.
Kenties olen antanut mielessäni liian suuren historiallisen arvon Kalevalalle. Olenpa melkein pitänyt sitä suomalaisen sivistyksen alkujuurena. Kun ihminen, näin olen ajatellut, tuntee itsensä ylenkatsotulta, syrjäytetyltä, yhteistyössä tarpeettomalta, niin hän pian muuttuukin tuoksi hylkyraukaksi, jommoiseksi häntä suotta luullaan, ja menettää tahtonsa ja kykynsä parempaan. Ja kun kansa elää sivistyneen maailman poskessa, kun sen kieli on tallattu ja halveksittu, ja kun se näkee kaikki edistyksen askeleet omassa keskuudessaankin muiden suorittamiksi, niin se ei juuri luulekaan itsessään olevan suurten töitten tekijää. Mutta annas kun toinen tulee tuon halveksitun henkilön luo ja sanoo: rakas ystävä, sinullahan on tuo ja tuo erinomainen luonnonlahja, käytä sitä, hyödytä sillä muita ihmisiä ja ilahuta itseäsi sitä käyttämällä! Ja annas kun tuon poskeisen kansan keskuudessa esiintyy mies, kaivaa sen omasta povesta esille henkisen aarteen, joka panee hienoudellaan muutkin ihmettelemään, asettaa sen hänen omin silmin nähtäväkseen ja sanoo: tuohan on sinun omasi, oma luomasi! Eikö se synnyttäisi iloa ja luottamusta omaan kykeneväisyyteen, eikö se herättäisi intoa toimeen ja työhön velvoittavaa vastuunalaisuuden tunnetta? — Näin olen luullut Kalevalan vaikuttaneen Suomen kansaan.
Eva Moltesen, o. s. Hällström (1871–1934).
Kun kymmenen vuotta sitte jouduin naimisiin vieraalle maalle ja näin laivan kannelta Suomen rannan katoavan, niin luulin, että tämä ero löisi parantumattoman haavan sydämeeni ja jäisi mieleeni elämäni onnea kalvavaksi okaaksi. Mutta niin ei käynyt. Ilokseni olen huomannut, että se kansa, joka ennen oli rakkauteni ulkonainen esine, on vuosien kuluessa tullut sieluni sisällykseksi. Se on minua aina läsnä, siksi en sitä kaihoon asti kaipaa. Ja elävimpänä se on Kalevalassa. Sitä olen lukenut yhä uudelleen, sitä olen kertonut lapsilleni. Ja kuta enemmän olen oppinut tuntemaan ja rakastamaan sitä kansaa, jonka keskessä nyt elän, sitä enemmän olen toivonut voivani sille antaa kuvan omasta kansastani. — Tämä oli syynä siihen, että rupesin ajattelemaan pientä tanskankielistä Kalevalaesitystäni.
Tiesin kyllä hyvin, että lehtori Ohrt paraikaa puuhaili tanskalaista Kalevalan käännöstä, sehän ilmestyikin joku kuukausi ennen minun kirjaani. Ajattelin kirjani pidättämistäkin, sillä en suinkaan tahtonut pienellä, vähäpätöisellä teoksellani estää laajan, erinomaisen käännöksen leviämistä. Mutta miten olikaan, niin tulin ajatelleeksi, että ehkäpä se ei estäisikään, ehkä se ennemmin juuri voisi — helppohintaisena, yleistajuisena — hankkia Kalevalalle uusia ystäviä, jotka sen luettuaan haluaisivat tutustua sen täydellisempäänkin muotoon.”
Kuva: Portræt af Eva Moltesen. Elfelt. National Library of Denmark. CC BY-NC-ND.