Józef Tretiak 1882

Professori Józef Tretiak (1841–1923), puolalaisen kirjallisuushistorian tutkija ja krakovalaisessa Jagellon yliopistossa luennoiva romantiikan ajan asiantuntija, lähestyi Kalevalaa edeltäjiään kriittisemmin. Aihe kytkeytyy suoraan hänen omaan työhönsä. Käännöksen lisäksi Tretiak on kirjoittanut teokseen myös kriittisiä näkemyksiä sekä edeltävistä käännöksistä että niiden julkaisuaikana vallinneesta Suomi-kuvasta.

Teksti alkaa Mickiewiczin Pariisin-luentojen kritiikillä. Tretiak kuitenkin puolustaa puolalaisrunoilijaa viittaamalla tämän aikana vallinneeseen valtapoliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen sekä yleiseen katkeruuteen, jota Puolan ahdinko puolalaisissa herätti. Mickiewiczin väitteitä Suomen kansan kytköksistä maita hallitsevan tsaarivaltakunnan despoottiseen luonteeseen hän kutsuu ”loukkaavaksi epäoikeudenmukaisuudeksi suomalaisia kohtaan”. Runoilija oli siirtänyt hyökkääjää kohtaan tuntemansa vihan Suomen kansaan, mikä on Tretiakin mielestä perusteetonta. Siitä Tretiak on kuitenkin Mickiewiczin kanssa samaa mieltä, että kohdatessaan slaavit suomalaiset pääsivät yhteyteen jonkin itseään suuremman kanssa ja antautuivat tästä syystä helposti valloitettaviksi ja manipuloitaviksi, mikä johti edelleen aggressiivisempaan ja omistushaluisempaan politiikkaan.

Kalevalan merkitys imagonrakennustyössä

Tretiakin näkemyksistä voidaan päätellä, miten tärkeä rooli Kalevalalla todella on ollut Suomen imagon rakentamisessa kansainvälisellä näyttämöllä. Tretiak antaa ymmärtää, että jos Mickiewicz olisi tuntenut eepoksen, suomalaisille annettu tuomio ei olisi ollut niin ankara. Tretiak vastustaa myös suomalais-ugrilaisten kansojen niputtamista yhdeksi kategoriaksi ja niiden tuomitsemista ikuisen barbarian tilaan. Hänen mukaansa unkarilaiset ja suomalaiset ovat kumpikin kansakuntia, jotka ovat kyenneet kohottautumaan eurooppalaisen kulttuurin tasolle. Tämän ne ovat onnistuneet tekemään julkaisemalla kansalliseepoksensa, jotka ovat näyttäneet koko Euroopalle kansakuntien henkisen elämänpiirin ja edistäneet taiteen ja kulttuurin kehitystä. Tretiak yhtyy täysin sekä eepoksen että Elias Lönnrotin osakseen saamaan ihailuun ja kutsuu Lönnrotia Pohjolan Homerokseksi.

Tretiak on hyvin kriittinen myös Duchińskan käännöstä kohtaan. Ensimmäinen vastalause liittyy siihen, että vain osa runoista on julkaistu. Duchińska on jättänyt kertomatta, että julkaistut runot muodostavat vain tarinan alun, mikä voi Tretiakin mielestä johtaa lukijan käsittämään koko teoksen väärin. Lisäksi Duchińska on jättänyt huomiotta Kalevalan runokielen tärkeimmän piirteen eli alkusoinnun. Tretiak myöntää tuntevansa vain Léouzon Le Ducin ranskannoksen, mutta väittää kuitenkin puolalaisen edeltäjänsä ottaneen työssä monia vapauksia, mikä on todennäköisesti johtunut yrityksestä sovittaa käännös kahdeksantavuiseen mittaan. Juoni on Tretiakin mukaan menettänyt Duchińskan käännöksessä vilpittömyytensä, muokkautuvuutensa ja yksinkertaisuutensa, jotka ranskannoksessa olivat havaittavissa.

Eurooppalaisten tutkijoiden mallin mukaan Tretiak tutustuttaa lukijansa tapoihin, joilla suomalaiseeposta voi hahmottaa. Hän valottaa hieman suomalaisalueiden historiallista taustaa, koska jotkut tapahtumat ja henkilöhahmot voidaan sijoittaa historian kartalle. Näitä ovat jo mainittu vaimonhakuperinne, sukuriidat sekä sieppaukset ja niitä seuraavat lunnasvaatimukset. Toisaalta Kalevala on myös täynnä ”allegorioita, joihin ei ole avainta”, kuten sampo-mylly. Jezierski kutsui käännöksessään sampoa ”talismaanijalokiveksi”, ja myös Tretiak tukee teoriaa myllystä mystisenä esineenä. Hänen mielestään se ei kuitenkaan ole vain talismaani, koska sillä on yksilöllisiä piirteitä, joiden ansiosta se on luonteeltaan ainutlaatuinen ja allegorinen. Tretiak ei yritä analysoida näitä piirteitä, mutta mainitsee, että talismaanin voimilla varustettuja esineitä ei tunneta suomensukuisilta kansoilta. Tretiak käsittelee myös Grimmin esiinnostamaa analogiaa skandinaaviseen Grotti-myllyyn sekä Castrénin argumentteja, joilla tämä pyrki todistamaan sammon olevan aasialaista alkuperää.

Henkilöiden analyysi

Tretiak kiinnittää huomiota myös laulajien nauttimaan suureen arvostukseen ja heidän merkittävään asemaansa paikallisyhteisöissä. Runolaulajaa pidetään yhteisössään eräänlaisena poppamiehenä, jonka lauluissa on konkreettista voimaa niiden tarjotessa ihmisille heidän ainoan elämänilonsa. Hän osoittaa, että suomalaisten mukaan ihmiset ovat kykeneväisiä noituuteen, ja tästä syystä Kalevalan päähenkilöt ovat ihmishahmoisia. Tretiak onkin ensimmäinen puolalainen kirjoittaja, joka pyrkii luonnehtimaan Kalevalan henkilöhahmoja. Hänen mukaansa kolme eri tyyppiä – runoilija, työläinen ja soturi – edustavat kolmea eri tilaa: Wajnamoinen on maan jumaluus, noita ja parantaja, joka valtavista tiedoistaan ja kyvyistään huolimatta on kaikkein onnettomin henkilöhahmo; Ilmarinen on ilman jumaluus ja ahkera seppä; Lemminkäinen personifioi veden jumaluutta ja epätoivoista rakastajaa. Kirjoittaja vertaa Väinämöistä Odiniin, Ilmarista Thoriin ja Lemminkäistä Tyriin.

Tretiak nostaa esiin myös vahvojen naishahmojen puuttumisen. Kalevalan naiset ovat yleensä lapsiaan suuresti rakastavia äitejä tai lapsuudenkotiinsa kiintyneitä nuoria tyttöjä. Hän huomioi, että rakastuneet tytöt – puolalaisissa kansanlauluissa yleinen aihe – puuttuvat Kalevalasta kokonaan. Louhi on tarinan ainoa vahva nainen, mutta hän on pikemminkin symbolinen kuin todellinen henkilöhahmo.

Kalevalan pohjalta Tretiak yrittää analysoida suomalaista runoutta. Hänen mielestään eepoksessa näkyy siirtyminen materialistisesta abstraktiin jumalakuvaan, mikä on tyypillistä länsieurooppalaisille uskonnoille ja todistaa Suomen kansan henkistä kehitystä ja sen erityislaatua suhteessa muihin heimoihin:

”Muinaisten suomalaisten uskonto, silloinkin kun se puhdistetaan jaloista ja rikastavista kristillisistä vaikutteista, on edelleen mittaamattomasti suurempi kuin heidän sukulaiskansojensa nykyään harjoittama noituus, joka usein on pelkkää fetisismiä.”

Tretiakista on kiintoisaa, että monimutkaisesta ja yksityiskohtaisesta uskomusjärjestelmästä huolimatta eepoksessa ei mainita minkäänlaisia temppeleitä. Hänen mukaansa se todistaa, että suomalaiset mitä todennäköisimmin palvoivat lähinnä luonnonelementtejä.

Klassiset tulkinta-avaimet

Käännös on 1800-luvun käännöksistä laajin ja käsittää 52 sivua. Tämä on todella paljon verrattuna aikaisempiin, vain joidenkin sivujen pituisiin käännöksiin. Sekin on kuitenkin sävyltään tunteellinen ja subjektiivinen. Teksti on muodoltaan lähimpänä F. Jezierskin ja S. Duchińskan käännöksiä. Proosaa on paljon enemmän kuin runomuotoista käännöstä, koska kuten kirjoittaja itse sanoo: ”Proosamuotoinen ranskannos on tarkempi kuin runomuotoinen, sillä se välittää alkutekstin intentiot.” Runomuoto on käytössä vain silloin, kun kirjoittaja viittaa rituaalisiin runoihin näyttääkseen suomalaisen runon rakenteen.

Tretiak mainitsee useita kertoja riskin, että tekstin suomalainen luonne menetetään käännöksessä, joka ranskan kautta tehtynä on kahden portaan päässä alkuperäisestä. Hän auttaa kuitenkin lukijaa vertaamalla tuntemattomia suomalaishahmoha tutumpiin: ”…hukkuessaan tyttö laulaa kuin Ofelia”; ”Wajnamoina löysi itsensä joenpenkalta Odysseuksen tapaan”; ”Leminkainen, suomalainen Don Juan”. Koska teksti on eräänlainen monin lainauksin varustettu tarina, kirjoittaja on hylännyt täysin alliteraation ja runomitan, joista kritisoi edeltäjiään. Mukana on myös lisäyksiä, joissa kirjoittaja kertoo omista mieltymyksistään: ”Kappale on täynnä omalaatuista ja korkeaa runoutta, siksi kerron siitä”.

Lue koko artikkeli

Anna Walkowiak: ”Kalevala puolalais-suomalaisten kulttuurikontaktien lähteenä 1800-luvulla”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.