M. J. Eisen 1891 ja 1898

”Suomalaiset, karjalaiset ja virolaiset ovat se kolmikko, joka on kantanut kokoon Kalevalan rakennuskiviä ja on Kalevalan luonut; heidän kansanrunoutensa on enemmän tahi vähemmän yhteydessä Kalevalan kanssa, ja se on lähde, josta sukupolvet voivat ammentaa monenlaista rikkautta”, tiivistää käsityksensä M. J. (Matthias Johann) Eisen, tuore Tarton yliopiston kansanrunoustieteen ylimääräinen professori Kalevalaseuran 1. vuosikirjassa vuonna 1921.

M. J. Eisen (1857–1934) oli jo lapsena kiinnostunut saduista ja muusta perinteestä, joka kulki suullisessa muodossa sekä aikuisilta lapsille että lasten omassa keskuudessa. Kansanrunoudesta ja erityisesti Kalevalasta hän innostui päästyään ylioppilaaksi ja käytyään kesällä 1881 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlassa. Tuona kesänä hän myös kirjoitti lyhyen elämäkerran Elias Lönnrotista ja aloitti työn ”Pienen Kalevalan” parissa. Se oli suorasanainen, vironkielinen lyhennelmä, joka ilmestyi 1883.

M. J. Eisen työskenteli uransa alussa pappina Inkerissä ja Aunuksessa. Vuonna 1888 hän siirtyi toimeen Kronstadtiin. Tuona vuonna Eesti Üliõpilaste Selts suunnitteli ensimäisen albuminsa julkaisemista, ja siinä yhteydessä Villem Reiman ehdotti, että Eisen kääntäisi Kalevalan ensimmäisen runon mitallisessa asussa, koskapa oli jo julkaissut sen sisällön suorasanaisena.

”Siihen asti ei ollut minulle tullut runomittaisen käännnöksen ajatusta. Reimanin toivomuksesta käänsin Kalevalan ensimäisen runon ja lähetin albumia varten. Mitä pitemmälle tämän runon kääntämisessä pääsin, sitä mielenkiintoisemmaksi kävi minulle tehtävä, sitä enemmän alkoi Kalevala minua innostuttaa, ja samalla heräsi halu kääntää Kalevalaa lisää.”

”Kalevala pakotti minua jatkamaan”, kuvaa Eisen. Suunnitelma koko Kalevalan kääntämisestä alkoi kypsyä, mutta se oli laajuutensa takia pelottava. Kun Virolaisen Kirjallisuuden Seura lupasi kustantaa käännöksen, Eisen kuitenkin tarttui toimeen ja alkoi kääntää käyttäen Kalevalan vironnoksessa Kalevipoegin runomittaa. Vuonna 1891 Kalevalan vironnoksen ensimmäinen, 25 runoa käsittävä osa ilmastyikin, mutta vaikka valmiina oli toinen mokoma, ne jätettiin odottamaan, millainen menekki ensimmäisellä osalla olisi. Mutta pian sen ilmestymisen jälkeen koko Virolaisen Kirjallisuuden Seura lakkautettiin.

M. J. Eisenin Kalevalan vironnoksen toisen osan eteneminen käsikirjoituksesta kansien väliin näytti pitkään epätodennäköiseltä, Eisen kirjoittaa. ”Vihdoin vuonna 1898 pyysi Eesti Üliõpilaste Selts saada painattaa toisen puolen Kalevalaa. Tämän seuran kustannuksella ilmestyi sitten Kalevalan loppupuoli, runot 26–50 mainittuna vuonna. Korvaukseen nähden olen tasaveroinen Kalevalan isän Lönnrotin kanssa: 50 kappaletta eikä mitään muuta.”

Ensimmäisestä ja toisesta osasta otettiin lisäpainoksia vuorovedoin, kun ensimmäiset painokset myytiin loppuun. Toisiin painoksiin Eisen korjasi käännöstään. Toisen osan toiseen painokseen hän muutti myös runomitan Kalevalan omaksi nelipolviseksi trokeeksi.

M. J. Eisenin toimiessa opettajana Tarton yliopistossa Viro itsenäistyi ja Kalevala alkoi herättää siinäkin mielessä kiinnostusta. Viron kielen osastolla Kalevala määrättiin yhdeksi ”luento- ja tutkintoaineeksi” keskikoulun opettajien kursseilla. Tätäkin kautta tieto Kalevalasta levisi virolaisten keskuudessa.

”Kuten minussa on Kalevalan harrastus vuosien kuluessa kasvanut, niin toivon sen kasvavan Viron kansassakin, semminkin kun Viron itsenäisyyden aikana koulutkin ovat alkaneet kohdistaa huomiota kansanrunouteen ja Kalevalan viljelemiseen. Tämä viljelys on varmaankin kantava satoa. Muutenkin on pidetty huolta siitä, että tärkeimmät kansanrunouden ainekset, jotka ovat nykypolvelle vähän tunnettuja, pian ilmestyvät julkisuuteen ja joutuvat uudelleen kansan keskuuteen.”

Lue koko artikkeli

M. J. Eisen: ”Miten minusta tuli kansanrunouden kerääjä ja Kalevalan harrastaja” – Kalevalaseuran vuosikirja 1. Helsinki: Otava. 1921.