Ivan Šajković 1935 ja 1939

Ivan Šajković tutustui Kalevalaan ylioppilaana Prahassa Josef Holečekin tuoreesta tsekkiläisestä käännöksestä. Runoilija Holeček oli hänen henkilökohtainen ystävänsä.

”Kun kerran tapasin hänet kadulla, hän kutsui minut mukaansa”, Šajković kertoo. ”Tultuaan asuntoonsa Holeček sanaakaan sanomatta ojensi minulle pari kirjaa ja sanoi lyhyesti: ’Tiedän, että olette runoilija. Lukekaa, se tuottaa Teille suurta nautintoa.’”

Holeček oli oikeassa. Hänen tsekinkieliset säkeensä soivat Šajkovićin korvissa kuulaina jo ensi lukemalla. ”Puristin kirjat rintaani vasten ja kiirehdin kotiin jatkamaan lukemistani.” Se oli Šajkovićille unohtumaton päivä, hän suorastaan huumaantui Kalevalasta.

Šajković oletti, ettei todennäköisesti koskaan pääsisi käymään Suomessa. Venäjän-Japanin sodan aikana Šajković kuitenkin oleskeli pitkään Moskovassa ja Pietarissa, ja vuonna 1908 hän otti yhteyttä Kalevalan venäjäntäjään, professori Belskij’in. Tämä rohkaisi Šajkovićia ryhtymään käännöstyöhön ja kirjoitti kirjeessään toivovansa, että Šajković antaisi kansalleen ”tarkkuutensa puolesta mallikelpoisen ja taiteellisesti ihanan” käännöksen. Šajković päätti ottaa taiteellisuuden ja tarkkuuden ohjenuorakseen käännöstyössä, johon hän tarttui sillä ajatuksella, että ”tulkoon mitä tulee”.

”Niin aloitin työni oppimalla suomea ja tutkien alkutekstiä sekä samalla vertailemalla tuntemillani kielillä ilmestyneitä Kalevalan-käännöksiä. Sitten ryhdyin tutkimaan Kalevalan runo-oppia, sen taiteellista rakennetta. Tein sen, jotta voisin täysin tajuta tämän ihanan runouden salaisimpia sopukoita, sen tenhovoimaa.”

”Kalevala ei ole käännettävissä”

”Täysin tajuttuani alkutekstin erinomaiset ansiot tein johtopäätöksen, ettei Kalevala ole käännettävissä. Väitin näin silloin ja toistan sen vieläkin työni päätyttyä. Kalevalan kieli ja runo, jossa alkusointu sekä konsonanttien ja vokaalien yhdistelmät säkenöivät ja kimaltelevat kuin auringosäteet vuoripurossa, ovat saavuttamattomia ja kääntämättömiä millekään kielelle. Ainoa, mitä kääntäjä voi tehdä, on lähestyä Kalevalan korkeata kauneutta, joka täydellisyydessään on saavuttamaton.”

Šajković pyrki taiteellisuuteen ja tarkkuuteen, mutta ei vältellyt kohdekielestä kuin itsestään nousevia, alkukielen kannalta poikkeavia ratkaisuja.

”Eräs tunnettu ulkomaalainen arvostelija huomautti minulle kerran moittien, että Kalevalan-käännöksessäni esiintyy loppusointuja. Siinä kohden en muka ole uskollinen Kalevalan luonnonlaadulle. En katso tätä moitetta oikeutetuksi. Ensinnäkin en ole koskaan tahallani etsinyt loppusointuja, vaan olen jättänyt ne käännökseeni silloin, kun ne ovat tulleet itsestään, kun itse kieli, käännöksen kieli niitä vaati, kun loppusoinnut olivat itsestään välttämättömiä. Nämä itsestään tulleet loppusoinnut korvaavat minulle Kalevalan alkusointuja. Enkä kadu, että olen niin menetellyt. Jokaisen Kalevalan-käännöksen tulee soida kuin kultainen kanteleen kieli.”

Ivan Šajkovićin Kalevalan käännöstyö kesti 27 vuotta. Koska hän mielsi kääntämisen taiteelliseksi luomistyöksi, hän tulkitsi sitä vain silloin, kun tunsi kutsumusta. ”Toisinaan kuukausi kului, jona en koskenut työhöni. Välistä uhrasin viikon toisensa jälkeen Kalevalalle. Silloin en nähnyt enkä kuullut mitään muuta. Omaiset olivat mustasukkaisia työlleni ja sanoivat: ’taas Louhesi on velhonnut sinut!’”

Kääntäminen oli työlästä ja vaikeaa, mutta jo lapsuudesta, äidinäitinsä Marian kautta tuttu serbokroatialainen kansanrunouden kieli auttoi Šajkovićia eteenpäin. ”Kuten teidän Larin Paraskenne hän piti muistissaan serbian kansanrunouden rikkaan aarteiston. Tästä ehtymättömästä lähteestä olen ammentanut arvokkaita koristeita, kun puin suomalaisen kansaneepoksen serbialaiseen vaatetukseen. Olen tehnyt voitavani.”

Suomalaisen ja serbokroatialaisen kansanrunouden kohtalonyhteys

Ivan Šajkovićin mukaan kansanrunoudella on ollut samankaltainen, suuri vaikutus sekä suomenkielisellä että serbokroatiankielisellä alueella. ”Viime vuosisadan alussa, jolloin Serbian kansa ryhtyi kaikin voiminsa taisteluun lopullisesti vapauttaakseen maansa turkkilaisten ikeestä, suuren [Vuk] Karadžićin kokoama kansanrunous avasi kansalle tien koko sivistysmaailmaan”, hän puhui Kalevalaseuran vuosijuhlassa 1936.

Serbien suosittelijana toimi runoilija Goethe, joka julisti serbialaiset ”hengeltään suureksi kansaksi”, ja sitä myöten ”heltyi Euroopan kylmä sydän myötätuntoiseksi vapauspyrkimyksiämme kohtaan”. Šajković siteerasi E. N. Setälää, jonka mukaan suomalaisten ensimmäinen lähettiläs ja diplomaatti muiden kansojen luona on Kalevala. Jacob Grimm kuitenkin osaltaan kohdisti keskieurooppalaisten kulttuuripiirien katseet suomalaisten eepokseen.

Lue koko artikkeli

Ivan Šajković, ”Kalevalan serbokroatiannos” – Kalevalaseuran vuosikirja 17. Helsinki: WSOY. 1937.

Lue lisää

Ivan Šajković, ”Kalevalan-käännökseni johdosta” – Kalevalaseuran vuosikirja 15. Helsinki: WSOY. 1935.
Juhani Nuorluoto: ”Dr. Ivan S. Šajković – ein dichter und diplomat” – Studia Slavica Finlandensia 2 (1985), s. 132–141.