Feliks Jezierski 1880

Vuonna 1880 Biblioteka Warszawskassa ilmestyi Feliks Jezierskin käännös runoista 10, 13, 14, 15, 18, 25, 29, 24, 25 ja 36. Vuonna 1896 runo 15 esiteltiin Obrazy literatury powszechnej -lehdessä tarkoituksena verrata sitä aiempaan Duchińskan käännökseen.

Aiempaan tekstiin verrattuna Jezierskin käännös on paljon laajempi ja yksityiskohtaisempi. Johdanto-osiossa kääntäjä keskittyy kuvaamaan eepoksen perussääntöjä pohjaten analyysinsä Euroopan suuriin eepoksiin. Suuren osan artikkelista hän omistaa ajatukselle, että alkukantainen epiikka on puhtain ja täsmällisin kansan tuntojen kuvaamisen muoto. Hänen mukaansa Kalevalan suosio voidaan selittää sillä, miten erottamaton osa magialla on tarinassa ja miten se läpäisee kaikkien hahmojen elämän. Kääntäjä toteaa, että magia on ”alkukantaisen metafysiikan vahvin monumentti”, joka edelleen tekee ei vain runonlaulajien vaan myös tavallisen rahvaan sanoista hämmästyttävän voimakkaita. Syy siihen, että tämä alkukantainen epiikka on saatu julki näin myöhään, on kirjoittajan mielestä kahdeksantavuiseen alliteraatiomittaan liittyvissä vaikeuksissa, loppusointujen puutteessa ja siinä, että suomen kielessä ei ole yhtä yksittäistä kaavaa. Päinvastoin kuin S. Duchińska, F. Jezierski esittelee eepoksen juonen heti alussa antaakseen lukijalle mahdollisuuden muodostaa omat johtopäätöksensä ja vasta sen jälkeen verrata niitä kääntäjän analyysiin. Verrattuna vuoden 1869 versioon kääntäjä on tekstissä selvemmin läsnä, ja itse käännös on paljolti kokoelma ajatuksia ja tunteita, joita kirjoittaja on käynyt läpi Kalevalaa lukiessaan.

Jezierski on valinnut muutamia yksittäisiä lauluja ja keskittyy merkittäviksi kokemiinsa teemoihin. Edeltäjästään poiketen hän ei ole kääntänyt lauluja toistensa perään vaan etenee vapaasti esimerkiksi 5. runon teemasta 25. runoon. Ainon tarinan hän tiivistää kahteen lauseeseen, mutta omistaa paljon tilaa Kullervo-hahmolle. Aivan kuten aiemmassakin käännöksessä, teksti on täynnä vertailuja ja selityksiä, jotka auttavat lukijaa ymmärtämään tarinan, mutta toisaalta hämärtävät alkuperäistekstin muotoa ja luonnetta. Kirjoittaessaan Väinämöisen ja Pohjolan emännän kohtaamisesta Jezierski vertaa jälkimmäistä ”homeeriseen jumalattareen, joka ajaa vaaran pois”. Sammon Jezierski kertoo olevan miekka tai talismaanina toimiva jalokivi.

Edeltäjänsä tapaan Jezierski tiivistää ja lyhentää täysin avoimesti: 10. runon lopussa alkaa sivujuoni, veljekset Wajnamoinen ja Ilmarinen jättävät näyttämön, ja seuraavan kerran heidät tavataan vasta 16. runossa. Paljon Jezierski omistaa Lemminkäiselle ja tämän äidin kärsimykselle. Sekä jäähyväiset että suru on kuvattu runomuodossa, moninaisin parafraasein ja metaforin. Kuvatessaan epäuskoisen äidin reaktiota Jezierski käyttää ilmaisua ”elävät silmäni valheita kertovat”. Seuraavaksi kääntäjä palaa tarinan pääjuoneen ”päästäkseen eloisimpaan hahmoon, onnettomaan Kulerwoon” 30. runon jälkeen. Myös Kullervon kohtalon kuvaus on täynnä lukuisia kommentteja ja vertauksia: ”Näihin verisiin puheisiin kun lisäämme Oidipuksen kuninkuuden rypistyneet vaatteet, meillä on kreikkalaisen suuruusluokan tragedia”. Käännös päättyy tarinaan Marjatasta, joka ”puhuessaan sanoo, tuntemattomista syistä, kukkoa saksalaiseksi marjaksi”.

Ainakin yksi suomalaisen kansanrunoden perustavanlaatuinen piirre on siis ollut Jezierskille täysin tuntematon. Samankaltaisia virheitä löytyy kuitenkin myös vuoden 1974 versiosta. Tämä osoittaa tiettyjen tyylillisten ja kieliopillisten, luonteenomaisesti suomenkielisten ilmaisujen hankalan käännettävyyden tai jopa niiden kääntymisen täydellisen mahdottomuuden – ongelman, joka ei rajoitu puolankielisiin käännöksiin. Jezierskin alussa mainitsemille kahdeksantavuiselle mitalle ja alliteraatiolle ei ole jäänyt valmiissa käännöksessä sijaa.

Teoreettisessa osiossa F. Jezierski kuvailee Kalevalaa – ajan hengen täydellisesti kiteyttäen – alkukantaiseksi eepokseksi. Eepos syntyy kirjoittajan mukaan silloin, kun vanha maailmanjärjestys tuhoutuu, ja eepoksen tarkoituksena on säilyttää itseensä jotakin menneisyydestä. Kalevala edustaa alkukantaisen hengen syntymää, jota visualisoidaan tietynlaisena lähestymistapana luontoon ja ihmisiin. Se on jumalten ja kohtalon puhetorvi eikä ota mitään vastuuta sen enempää onnesta kuin epäonnestakaan. Jezierski lähestyy eepos-prosessia historian tapahtumien jättäminä mekaanisina jälkinä ihmisen muistiin ja elämään. Vaikka Jezierski asettaakin Kalevalan Iliaan, Odysseian, Nibelungeinlaulun ja Hiawathan kaltaisten teosten rinnalle, hän kuitenkin vastustaa voimakkaasti pangermanistista pyrkimystä ryhmitellä Kalevalan maailma yhteen Nibelungeinlaulun ja Eddan kanssa. Eeposten eroja osoittamalla hän esittää Kalevalan heimotaisteluiden näyttämönä siinä missä germaaniepiikka on jo siirtynyt poliittisten kamppailujen aikaan.

Kansojen väliset yhtäläisyydet

Duchińskan tapaan Jezierski vertaa Kalevalaa puolalaiseen folkloreen todeten, että kansojen välillä on ”kaikesta huolimatta” mahdollista havaita suuria yhtäläisyyksiä. Hän nimeää kuusi Puolan ja Suomen kansoja yhdistävää teemaa. Ensimmäinen on onnettoman, epätoivossaan veteen heittäytyvän nuoren tytön motiivi. Hän vertaa Ainoa perinteiseen tarinaan Wandasta, joka ei tahtonut naida saksalaista miestä, sekä Mickiewiczin balladiin Świteziankasta ja jopa prinsessa Kunigundaan. Toinen yhteinen motiivi on puolalaisessa folkloressa hyvin yleinen aihe: naimisiinmenevän tytön jäähyväiset lapsuudenkodilleen. Kolmantena hän mainitsee yhteiset lastenloruaiheet, kuten puolalaisen ”harakka huttua keittää, hännällänsä hämmentää” ja suomalaisen ”tuli haukka, niin hajotti, yhden vei Karjalaan, toisen Pohjolaan, kolmannen kotia jätti”. Neljäs on kukko-hahmo, sekä Kalevalan että puolalaisten kansansatujen henkilöhahmojen seuralainen.

Jezierski huomaa samankaltaisuutta myös optisella harhalla alkavissa lauluissa. ”Mikä on tuo valkoinen vihreää vasten, onko se lunta vaiko joutsenten parvi? […] Ei ole lunta, ei ole joutsenparvi, vaan on Hassan-Agan teltta…”, kerrotaan puolalaisessa tekstissä, ja Kalevalan 4. runossa Väinämöistä erehdytään ensin pitämään ”pilvenä idästä” tai ”päivännousuna”. Viimeinen Jezierskin mainitsema yhteinen piirre on surun ilmaiseminen sukulaisten kanssa käydyn keskustelun kautta: suomalaisissa runoissa ”Miksi itket, ihana Aino? […] Kyll’ on syytä itkeäkin…” ja puolalaisissa kansanlauluissa ”Miksi itket, miksi valitat? […] Miten olisin itkemättä, miten valittamatta…”.

On merkillepantavaa, että Jezierski ei ilmaise mielipidettään aiemmasta käännöksestä, mutta on keskittynyt eri runoihin ja erilaisiin teoreettisiin aihepiireihin kuin edeltäjänsä. Molemmat artikkelit voidaan jakaa kolmeen osaan, joista vain yksi on varsinaista käännöstä. Toinen osa on johdanto- tai selitysosa, jossa pohditaan Kalevalan syntymisen ja suosion syitä, ja kolmas osa viittaa suoraan puolalaiseen kansanrunoudentutkimukseen.

Lue koko artikkeli

Anna Walkowiak: ”Kalevala puolalais-suomalaisten kulttuurikontaktien lähteenä 1800-luvulla”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.