Ferdinand Barna 1871

Unkarin kansallismuseon virkailija Ferdinánd Barna (1825–1895) ryhtyi harrastamaan suomen kieltä ja erityisesti Kalevalaa noin vuoden 1863 paikkeilla. Suomen kielen opiskelussa hänellä oli apuna vain I. Fabianin kielioppi (1859) ja Hunfalvyn suomen lukemisto (1861), sekä alkuosa Renvallin latinalais-suomalaisesta sanakirjasta. Hunfalvyn lukemiston välityksellä Barna tutustui Kalevalaan ja innostui sen kääntämisestä. Professori Ferenc Toldy näki Barnan käsikirjoituksen sattumalta ja kehotti häntä jatkamaan käännöstyötä. Näin alkoi huolellinen ja vuosikausia kestänyt työ.

Kun unkarinnos oli jo suurin piirtein valmis vuonna 1865, kääntäjä kirjoitti heikolla suomenkielen taidollaan August Ahlqvistille pyytäen häneltä selitystä eräistä Kalevalan säkeistä, jotka olivat jääneet hänelle epäselviksi. Ahlqvist vastasi tiedusteluun 24.8. hyvin avuliaasti ja perusteellisesti, ja Barna kiirehti jo 14.9. vastaamaan:

”Sydämellisiä kiitoksia sen suosion tähden että Te kirjoitamassani sysältäväin kysymyksiin vastata ja ne tarpeelliset minullen hyvä tahtoisesti antaa suonut olitte. – Teidän selityksissä olen minä hyvän hyödytyksen ottanut, sillä niiden avulla osasin minä kaiket minun käännöksessäni löytättävät vaajavat paikat täydelliseksi panna, onpa nyt jo koko teos valmis.”

Viimeisten korjailujen jälkeen täydellinen Kalevalan unkarinnos ilmestyi 1871 Unkarin tiedeakatemian kustantamana. ”Tämä teos”, kirjoitti Kirjallinen Kuukauslehti 1872 s. 30–34, ”kilpailee muhkeasta ulkomuodosta sen suomenkielisen painoksen kanssa, jota tavallisesti ’loisto­ painokseksi’ nimitetään. – Värssymitta näkyy olevan sama kuin Suomen runoissa, sillä ainoalla erotuksella, että alkusoinnun sijasta usein on loppusointua eli riimiä käytetty. Selityksiä on joku määrä teoksen loppuun liitetty. Mutta enintä tarkastusta meidän puolelta ansaitsee kääntäjän esipuhe, jossa esiin vedetään muutamia vertauskohtia Suomen muinaisrunojen ja Magyarien vanhimpain muinaisrunojen välillä.” Tämän jälkeen seuraa noin kuusi palstaa unkarinnoksen esipuhetta suomennettuna.

Valvojan vuosikerrassa 1909 (s. 282) E. N. Setälä on kuvannut Barnan työtä: ”[Hänellä] oli pääperiaatteena, että käännöksen tuli olla niin tarkka kuin suinkin. Hän koki unkariksi mukailla suomen lauserakennustakin. Seurauksena oli, ettei käännös muodostunut oikein nautittavaksi, varsinkaan kun Barna ei ollut runoilija.” Esipuheessaan Barnakin mainitsee koettaneensa käyttää etymologisesti suomea vastaavia sanoja, mikäli niiden merkitys salli, mutta lauserakenteen suomalaistuttamista tavataan vain poikkeustapauksessa, erehdyksestä ja silloinkin kääntäjä korjaa virheen. Jos sanasto tai lauserakenne poikkeaa 1860-luvun kirjakielestä, johtuu se siitä, että kääntäjä käyttää silloin tällöin murresanoja ja arkaisoivia muotoja, esim. emtető = imettäjä, kastos = kastunut, mén a szampót elvinnie = meni sammon saa’antahan.

Uuden, paremman Kalevala-unkarinnoksen tekijän Béla Vikárin mukaan kuuluisa unkarilainen kielimies J. Budenz sanoi kerran Barnan käännöksen olevan pikemmin ”Barnevala” kuin Kalevala. Sanaleikki voi antaa väärän kuvan Barnan käännöstyöstä, sen takia on hyvä esittää muutamia säkeitä kummankin kääntäjän työstä:

Kalevala 23: 364–	Barnan käännös (1871):	Vikárin käännös (1909):
Jo on sauna joutununna, vee’et ve’etty, vastat saatu, kaikki lautaset la’aistu; — Itse lienen löylyn lyöjä, alla lautojen asunen.	Rád a fürdő már készen vár, vizet hordtam, vesszőt vittem, Minden pallót letöröltem, (aik.: polcot) — A gőzöt majd magam verem. Deszkák alatt ügyeskedem.	Fülik már a finom fürdő, víz vedelve, seprő pállva, polczok simára sikálva, — Én várlak a vesszőcskével, polczok alatt poszton állok.

Vikárin käännös on epäilemättä sujuvampi ja runona kauniimpi, mutta tässä kohdassa epätarkka, sillä hän kääntää löylyn lyömisen sanoilla ”odotan vastoineni”. Barnan Kalevala-käännös ei ollut kovin loistava runoteos, mutta se täytti aikoinaan kunniakkaan tehtävän edustaessaan Suomen kirjallisuutta juuri silloin, kun Unkarissa hyökkäiltiin suomalais-unkarilaista sukulaisuusteoriaa vastaan. Unkarinnoksella oli niin paljon lukijoita, että 20 vuodessa se myytiin loppuun.

Barna ei milloinkaan päässyt käymään Suomessa, mutta siitä huolimatta hän ”katsoi koko elinaikansa rakkaaksi tehtäväksensä sen hengellisen sillan rakentamisen, jonka perustus, ei ilman haittoja, nyt jo on onnellisesti ja järkähtämättömästi tehtynä, ja jonka tarkoituksena on oltava unkarilaisen ja suomalaisen heimokansan keskinäisen yhteistyön aikaansaattaminen ja molemmat kansatkin toisen toiselle lähemmäksi tuoda…”

Tunnustukseksi siihen aikaan vielä harvinaisesta Suomi-harrastuksesta Barna valittiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjeenvaihtajajäseneksi (1872) ja Suomalais-ugrilaisen Seuran ulkojäseneksi (1884).

Tästä varhaisesta Unkari-Suomi-yhteistyöstä ja kiinnostuksesta kehittyi vähitellen suomalais-ugrilaisia kulttuurikongresseja ja muuta heimoharrastusta.

Lue koko artikkeli

Gyula Weöres:”Ferdinánd Barna, Kalevalan unkarintaja” – Kalevalaseuran vuosikirja 42. Helsinki: WSOY. 1962.