Seweryna Duchińska 1869

Ensimmäisenä Kalevalaa käänsi puolaksi Seweryna Duchińska (1816–1905), vuonna 1863 emigroitunut kirjailija ja ranskalaisen, unkarilaisen ja espanjalaisen runouden kääntäjä. Hänen neljä ensimmäistä Kalevalan runoa käsittävä käännöksensä julkaistiin vuonna 1869 Biblioteka Warszawskassa. Vuonna 1896 runot 1 ja 4 julkaistiin Obrazy literatury powszechnej’ssa. Neljä vuotta myöhemmin 3. runo ilmestyi Przyjaciel Młodzieżyn 12. numerossa, ja toinen runo julkaistiin vielä kerran vuonna 1902 Przegląd dziejów literatury powszechnej –lehdessä. Duchińska sijoittaa Kalevalan kirjalliseen kontekstiin ja vastustaa stereotypiaa Suomesta maantieteellisenä alueena, jolla ei ole omaa kansallista kulttuuria ja joka on kulttuurisesti täysin assimiloitunut Ruotsiin.

Duchińska tutustuttaa lukijan eepoksen teemoihin kolmella tasolla. Ensimmäinen taso liittyy Kalevalaan kytkeytyviin asioihin ja sitä ilmiönä ympäröivään älylliseen ilmapiiriin. Kirjoittaja otaksuu, että suurimpia runoilijoita ovat olleet lauluja keränneet ihmiset, ja tulee näin puolustaneeksi Lönnrotia Kalevalan aitouteen kohdistettuja syytöksiä vastaan. Viittaamalla kerääjien omaan luomistarpeeseen ja siihen, miten he keräyksillään etsivät uusia tapoja ja toivoa oppialansa edelleenkehittämiseksi, Duchińska tavallaan sysää kansanlaulajat sivuun. Hän esittää Lönnrotin suurimpana suomalaisena runoudentutkijana ja kertoo lukijalle, millaisia vaikeuksia tämänkaltaiseen työhön liittyy. Hän käsittelee kahta ongelmaa, joihin useimmat tutkijat törmäävät. Ensimmäinen liittyy tutkijan rajallisiin mahdollisuuksiin päästä sisään sulkeutuneisiin maalaisyhteisöihin, joissa suhtaudutaan yleensä hyvin kielteisesti muukalaisiin. Hän kertoo Lönnrotin ratkaisseen ongelman koulutuksensa avulla: lääkäri saattoi tarjota omia palvelujaan palkkiona runoista. Toinen ongelma on Duchińskan mukaan se, että ihmiset saattoivat tekeytyä perinteisiksi runolaulajiksi ja laulaa palkkion toivossa itse keksimiään, ei aidosti perinteisiä runoja. Kun uutinen vanhoja lauluja tutkivista ihmisistä levisi, monet laulajat omaksuivat uuden ajattelutavan: ”se jonka muisti pettää, häviää”, mikä johti epäaitojen tekstien luomiseen. Uusilla runoilla ei ollut enää juurikaan yhteyttä perinteiseen laulurituaaliin, joka kesti joko runon loppuun tai siihen saakka, kunnes joku laulajista nukahti.

Puuttuvan slaavilaiseepoksen inspiraatio

Tekstin toisessa osassa Duchińska käsittelee puuttuvan slaavilaiseepoksen ongelmaa ja hakee ensimmäisten joukossa suomalaisista perinteisten runojen keruumenetelmistä ratkaisuja ja inspiraatiota. Hän painottaa, että Suomessa on tehty tutkimusta samaan aikaan kuin Puolassa ja vertaa ensimmäistä suomalaista runojulkaisua vuodelta 1819 vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Zorian Dołęga Chodakowskin (1784–1825) teokseen Slaavilaisesta kulttuurista ennen kristinuskoa. Hän toteaa, että Suomen ruotsinkielisen eliitin on täytynyt suunnitelmiensa toteuttamiseksi ensin opetella suomen kieli, jota Duchińska kuvaa kansankieleksi. Tämä ei kuitenkaan ole muodostunut esteeksi suuren eepoksen luomiselle, kun taas Puolassa vastaavaa ei ole saatu aikaan, vaikka eepoksella varmasti olisi suuri rooli kansallisen yhtenäisyyden luomisessa.

Suomalaisten tutkijoiden menestyksen perusteella Duchińska osoittaa puolalaisen etnografian virheet, jotka hänen mielestään estävät puolalaisia tutkimusohjelmia luomasta uudelleen sitä yhtenäistä ja pysyvää heimotunnetta, jonka oli täytynyt olla olemassa muinaisina aikoina. Tärkein este on hänen mukaansa kyvyttömyys keskittyä yhteen tarkoin määriteltyyn tavoitteeseen. Tämä kyvyttömyys on hänestä suoraan kytköksissä etnis-maantieteellisten rajojen puutteeseen eli siihen, etteivät tutkijat tiedä, millä alueella heidän tulisi toimia. Kirjoittajan mukaan olemattoman heimopuhtauden tavoittelun sijaan tulisi panostaa enemmän yhteisten slaavilaisten piirteiden löytämiseen, koska ne eniten erottavat tätä kulttuuria kaikista muunmaalaisista yhteisöistä. Lisäksi olisi tärkeää erotella maantieteelliset sijainnit ja tämän avulla sulkea pois sattumalta löytyneet yhtäläisyydet. Kirjoittaja argumentoi, että Suomi, jonka kulttuuri vasta vähän aikaa sitten oli täysin tuntematon, on tekemässä osaansa maantieteen ja historian tutkimusmetodien kehityksessä ja että siitä on jopa tulossa eurooppalaiseen etnografiaan uusia näkymiä muotoileva johtohahmo.

Artikkelin loppuosa sisältää suomalaiseepoksen vapaan käännöksen, joka on sekoitus proosaa ja runoutta kirjoittajan selityksillä varustettuna. Selitykset ovat luonteeltaan tunteellisia alaviitteitä ja käsittelevät sekä eepoksen teemoja että muotoa. ”Annan tämän julkilausumani kirjaimellisena, alkuperäisen kahdeksantavuisella runomitalla kirjoitetun mukaisena. Alkutekstissä ei ole riimejä, vain puolisointuja eli vokaalien toistumista”, Duchińska kirjoittaa. Käännös alkaa proosamuotoisella prologilla ja kutsuu laulajaa yhtymään lauluun. Seuraava osa esittelee ”eriskummallisen kosmologian, joka poikkeaa suuresti omastamme”. Tekstin subjektiivisuus on siis ilmeinen.

Suomalaishahmojen nimistä käytetään yli kymmentä erilaista kirjoitusversiota. Foneettiset ja oikeinkirjoitukseen liittyvät virheet yhdistävät kuitenkin kaikkia varhaisia käännöksiä. Esimerkiksi Väinämöisen nimi on Wajnomojn tai Kalevajnen, ja Joukahainen muuttuu muotoon Jukohojnen. Wajnomojsen maailman kylvön ja taistelun Jukohojsen kanssa Duchińska kuvaa proosamuodossa. Ainon epätoivo ja keskustelu äitinsä kanssa on kirjoitettu runomuotoon. Kun Aino tapaa Väinämöisen ja hylkää kaikki aineelliset rikkaudet haluttomana suostumaan taiteilijan morsiameksi, kirjoittaja palaa proosaan. Tässä kohtaa tekstiä on tiivistetty runsaasti, mitä kääntäjä ei peittele: ”Pari päivää myöhemmin tyttö meni metsään hakemaan koivunoksia. Hänellä oli helmet kaulallaan, kultainen vyönsolki ja hiukset sidottu värikkäällä nauhalla.” Tytön keskustelu koko perheensä kanssa on kerrottu runomuodossa, mutta tytön epätoivo ja matka jälleen proosamuodossa: ”Ja tyttö itki ensimmäisen, toisenkin päivän, ja kolmantena päivänä pukeutui uusiin vaatteisiin ja kulki kauas peltojen ja soiden yli […]”. Tytön murhe seuraa taas runomuotoisena, mutta kuoleman hetki on kirjoitettu proosaan. Osio loppuu tytärtään surevan äidin epätoivoa kuvaavaan runoon, jossa vanhan äidin kyyneleet juoksevat kuin joki.

Duchińskan käännös on puolaisten Kalevala-kokemusten alku ja tutustuttaa puolalaislukijat myös Suomeen. Kuten kirjoittaja toteaa:

”Yksiin kansiin koottuina näistä lauluista muodostuu kirjallinen merkkipaalu suomalaisille, jotka ovat olleet vahvan skandinaavisen sivilisaation vaikutuksen alaisia. Myös muinainen Bjarmia, kuten hyvin tiedetään, oli saman vaikutuksen alainen.”

Lue koko artikkeli

Anna Walkowiak: ”Kalevala puolalais-suomalaisten kulttuurikontaktien lähteenä 1800-luvulla”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.