Béla Vikár 1909

Béla Vikár, joka oli kääntänyt Kalevalan unkariksi vuonna 1909, avasi juhlapuheensa Kalevalaseuran Kalevala-juhlassa vuonna 1928 vertaamalla veljeskansojen kohtaloita kuluneina vuosikymmeninä. Hän muisteli, että kun oli edellisen kerran Suomessa 23 vuotta aiemmin, itsenäinen Unkari oli ollut kukkeimmassa kukoistuksessaan, mutta”Suomen taivas oli vielä synkissä pilvissä”. Vuoteen 1928 mennessä tilanne oli kääntynyt päinvastaiseksi: Unkari oli muuttunut ”ontuvaksi, sairaloiseksi urhoksi”, mutta”Suomen leijona nosti päänsä ja saavutti urhoollisuudellaan hyvin ansaitun vapautensa”.

Béla Vikár kävi puheessaan seikkaperäisesti läpi vaiheet, jotka tekivät hänestä Kalevalan kääntäjän.

Isä-Vikár oli ollut unkarin kielen ja kirjallisuuden opettaja ja sittemmin kalvinistinen pappi ”Unkarin syrjäisimmissä kylissä”. Poika alkoi kirjoittaa jo pienenä, ja lyseolaisena Béla Vikár voitti jo lukuisia runokilpailuja. Oman runoilijanuransa hän kertoo kuitenkin loppuneen eräässä yliopistollisessa seminaarissa koettuun häpeän hetkeen. Sen jälkeen hän”kääntyi kääntäjäksi”.

Virkauransa Béla Vikár teki ensin Unkarin parlamentin pikakirjoittajana, sittemmin pikakirjoitusviraston päällikkönä, kertoo A. O. Väisänen muistosanoissaan Kalevalaseuran vuosikirjassa 25–26. Hän oli kuitenkin myös ja erityisesti runouden ja kirjallisuuden ystävä ja edistäjä.

Ukko Budenzin viiniseura

Vikárin opiskeluaikoina Budapestin yliopistossa oli suomalais-ugrilaisten kielten professorina ”ukko Budenz”, jolla oli suuri vaikutus tämän tulevaan uraan.

”Minä olin mitä hartain kuulija hänen luennoilaan. Suomen kieli – ei sukulaisuden, vaan kauneutensa tähden – viehätti minua sanomattomasti. Museon puisto näki minut keväällä jo 6:n aikaan aamulla kädessäni Budenzin tieteellinen Suomen kielioppi.”

Professori Budenz rakasti runoutta ja otti Béla Vikárin ”yksityiseen seuraansa, joka viikoittain kokoontui eräässä Budan ravintolassa viini- ja olutpöydän ääreen.” Hän kannusti, jopa painosti Vikária Kalevalan kääntäjäksi: eepos olisi käännettävä uudelleen ”niin runollisesti kuin se ansaitsee”. Budenz jopa järjesti kokonaisen Kalevala-lukukauden Vikária innostaakseen ja valmentaakseen.

”Vihdoin minä suostuin, vaikka yhä peläten tri Barnaa, että hän sitten pitäisi viikkoista vihaa minua kohtaan ja sulkisi kirjailijanurani sisäänkäytävän. Tähän tietysti ei ollut aihetta. Mutta minä, kokematon nuori mies, en voinut arvostella partasuun urohon ajatuksia.”

Pelottava professori Gyulai

Vielä enemmän Vikár pelkäsi Kisfaludy-seuran esimiestä, Unkarin kirjallisuuden professoria Pál Gyulaita. Tämä oli ”johtava luonne, ankara kriitikko, pelätty moitiskelija, joka arvosteli kaikkein etevimpienkin kirjailijain teoksia”. Gyulai otti Vikárin lähempään tarkasteluun. Tapaamisten lisäksi hänet kutsuttiin illalliselle, ja arvokkaat kaunottaret aiheuttivat ahdistusta kömpelön maalaispojan mielessä. Yksi nuorukaisen huolista oli, että hän rakastuisi jompaankumpaan tämän suurmiehen ja Kalevala-käännöksen tulevan arvioijan tyttäristä.

Professori Gyulai suhtautui myönteisesti nuoren Vikárin koekäännöksiin, ja hänen tukensa oli ehdoton edellytys koko hankkeen onnistumiselle. Gyulai määräsi Vikárin esittämään Joukahaisen runoja Kisfaludy-seurassa, jossa ”itse kääntäjien isä” Károly Szász nousi pitämään palopuheen nuoren kääntäjän rahoittamiseksi.

Mutta millä mitalla?

Käännöstyössä Vikária huoletti, vastaako käännös todella Kalevalaa runomitan puolesta vai muistuttaako se liikaa lyyrisiä unkarilaisia kansanlauluja. Vuonna 1889 hän päätti lähteä Sortavalaan tapaamaan vielä elossa olevia runonlaulajia. Kyseessä oli yhdistetty työ- ja häämatka. Pietarin kautta kulkiessaan hän koetti saada tsaarin hovimaalarista Michael Zichystä kuvittajaa tulevalle suurteokselle.

Sortavalassa Vikár sai sai ystävänsä Oskar Relanderin kanssa kuulla muiden muassa Pedri Shemeikkaa.

”Vasta omin korvin kuultuani vanhan suomalaisen kertomarunon esittämistä Karjalassa ja myöhemmin muuallakin Suomen kouluissa nuoren väen suusta olen voinut tyytyä niihin esityksiin ja opetuksiin, joita sitten sain lukea Helsingissä Genezin kirjasta ja kuunnella hänen suustaan, keskustellen tästä usein hänen ja muiden – Ahlquistin y.m. – tiedemiesten kanssa.”

Kuulemansa ja oppimansa perusteella Béla Vikár joutui päättelemään, että hänen käyttämänsä runomuoto toden totta ontui, niin kuin hän oli itsekseen epäillytkin.

”Tulin vakuutetuksi siitä, että käännökseni jo valmis ensi osa, vaikka yleisesti hyväksytty maassamme, ei tyydytä enää minun omantuntoni vaatimuksia. Se on hylättävä, uudestaan kirjoitettava. Olisi parempi ollut käydä Suomessa ja hankkia näitä kokemuksia ennen kuin ryhdyttiin käännöstyöhön.”

Transilvania opettaa

Béla Vikár seurasi akateemisen omantuntonsa ääntä ja teki unkarilaisittain uraauurtavan päätöksen: hän lähti kesinä 1893–1900 viikoiksi Transilvanian unkarilaisten pariin fonografin kanssa ja keräsi heidän laulujaan löytääkseen oikean runomuodon Kalevalan käännökselleen. Näin Vikár keräsi kenttäaineiston, johon hän saattoi palata kotinsa rauhassa, ”ääntämistä ja runorakennetta häiritsemättä”. Muun muassa säveltäjät Béla Bartók ja Zoltán Kodály innostuivat sittemmin Vikárin fonografimetodista niin että hyödynsivät sitä omassa, suuressa kansansävelmien keräystyössäänkin.

Transilvanian unkarilaisten (eli ”seekelien”, niin kuin Vikár heitä kutsuu) eeppinen kertomarunous ohjasi Vikárin valintoja Kalevalan unkarinnoksen runokielessä. ”Lyyrillinen ääni supistettiin ja eepillinen liikunta tuli vallitsevaksi”, mikä oli poikkeuksellinen ratkaisu. ”Minun Kalevala-runoni vaikuttivat aluksi oudoilta kaikkialla Unkarissa, paitsi juuri seekelien maassa, mistä minä niiden mallin olin saanut. Täällä koko kansa luki ja kuunteli niitä ihaillen.” Runoja julkaistiin Transilvanian johtavassa kuukausilehdessä ja niitä tultiin kuuntelemaan julkisiin luentatilaisuuksiin, joita järjestettiin muun muassa eräässä kylpylässä.

Béla Vikárin Kalevalan käännös saavutti suurta suosiota Unkarissa: se oli tullut tutuksi jo ennen kokonaiskäännöksen julkaisua.

”Esim. Magyar Könyvtár (Unkarilainen kirjasto) painatti erikseen Lemminkäisrunoja. Kun se oli hyvin huokeahintainen ja kaikkialla asemapaikoilla, tupakkamyymälöissä y.m. saatavissa, levisi sen kautta uuden käännöksen maine pian ympäri koko maan. Samaan aikaan ilmestyi pitempi sarja Kalevalan runoja eräässä rahvaan keskuuessa suositussa viikkolehdessä ja eripainoksena siitä, markkinoilla myytäväksi, niin että Unkarin kansa tutustui eepokseen, ainakin osapuilleen, paljon ennen kuin koko teos Tiedeakatemian kustantamana oli voinut ilmestyä.”

Vikárin ystävä Akseli Gallen-Kallela oleili samaan aikaan Budapestissa ja häneltä saatiin ”mainio kansikuva kirjaan sekä muitakin hänen piirustuksiaan”.

Béla Vikár onnistui myös neuvottelemaan tavallista huomattavamman käännöspalkkion suurtyöstään, 80 kruunua 16 sivusta tavallisen 20 kruunun sijaan. ”Minun Kalevalani ei ole Barnevala, niin kuin tohtori Barnan käännöstä leikillisesti nimitettiin, vaan se on unkarilainen Kalevala, joka oli tarvinnut yli 20 vuotta muodostuakseen sellaiseksi kuin se nyt oli.” Akatemian investointi kannatti, sillä painos myytiin nopeasti loppuun, vaikka teos oli hintava. Sillä oli suuri vaikutus varsinkin unkarilaisiin runoilijoihin, jotka alkoivat tutkia ja hyödyntää tuotannossaan paitsi Kalevalaa myös unkarilaista kertomarunoutta.

Béla Vikárin kaksikymmenvuotinen huippuhanke – Kalevalan käännöksen työstäminen, valmistuminen ja voittokulku – sijoittui ennen maailmansotia vallinneeseen kukoistuksen aikaan. Ensimmäisessä maailmansodassa kaikki muuttui, kun Unkarin alueita jaettiin naapurien kesken. Tšekkoslovakia sai Slovakian, Romaniaan Transilvanian  ja Jugoslavia maan eteläosan. Vikár summasi vuoden 1928 puheessaan:

”Raskas kohtalo otti meiltä Kalevalan lukijakunnan suuren enemmistön: 27 kaikkein sivistyneintä vanhan Unkarin kaupunkia. Ei ainoastaan maamme ja kansamme 2/3 vaan myös kansamme hengen 2/3 on menetetty. Tässä tilassa, kun meille jäi vain preeria, ollen työnnettynä Pohjois-Amerikan intiaanien asemaan, ei ole enää toivoakaan, että uusi painos tulisi mahdolliseksi. Unkarilainen Kalevala on tästä lähin vain kirjastojen lukusalissa löydettävänä; yksityiset, joiden haltuun se joutui ennen maailmansotaa, ovat nyt melkein poikkeuksetta vieraan ja vielä nytkin vihollisen vallan alamaisia. Niin supistuu Kalevalan vaikutus pienessä, hengeltäänkin vyötetyssä Unkarissa.”

Vikár kuoli vuonna 1945 toisen maailmansodan rasitusten uuvuttamana, kertoo Bertalan Korompay kirjoituksessaan ”Béla Vikárin muisto” (Kalevalaseuran vuosikirja 36). Ennen kuolemaansa Béla Vikár sai kuin saikin vielä nähdä uudistetun, upean painoksen Kalevalastaan. Se ilmestyi hänen itsensä perustaman La Fontaine -seuran kustantamana Kalevalan juhlavuonna 1935, ja siinä oli Akseli Gallen-Kallelan Koru-Kalevalan kuvitus. Tämän jälkeen Vikárin käännöksestä otettiin vielä kolme painosta: 1940, 1943 ja 1950.

Béla Vikárin kuoltua Debrecenin yliopistoon perustettiin nimikkohuone, jossa säilytettiin suurta osaa hänen kirjoistaan. Tallessa oli sekin Kalevalan nidos, jonka reunoihin hän oli kirjoittanut käännöksensä pikakirjoituksella. (Ks. Weöres, Kalevalaseuran vuosikirja 38.)

 

Lue koko artikkeli:

Béla Vikár: ”Kalevala-käännökseni vaiheista. Kalevalaseuran Kalevala-juhlassa 28.2.1928 pidetty esitelmä” – Kalevalaseuran vuosikirja 9. Helsinki: WSOY. 1929.