Jean-Louis Perret 1930

”Men hur har det gått med edra finska språkstudier? Och intresserar ni er fortfarande i Kalevala och finsk folklore?” kyseli professori Yrjö Hirn Jean-Louis Perret’ltä 19.12.1920 Helsingissä päivätyssä kirjeessään. Perret, joka tuolloin oleskeli Firenzessä, vastasi kuukautta myöhemmin keskustelleensa juuri asiasta Kalevalan italiaksi kääntäneen professorin ja kielitieteilijän P. E. Pavolinin kanssa. Hän mainitsee tutustuneensa Léouzon Le Ducin Kalevalan ranskannokseen, Pavolinin vuoden 1910 käännökseen sekä tietysti Lönnrotin alkuperäiseen teokseen, ja suunnittelevansa artikkelin kirjoittamista suomalaisesta kansanrunoudesta ja Kalevalasta. Artikkeli ilmestyi toukokuussa 1921 julkaisussa Bibliothéque Universelle et Revue Suisse.

Sveitsiläinen kotiopettaja Helsingissä

Sveitsiläisen Jean-Louis Perret’n (1895–1968) kiinnostus Kalevalaa kohtaan oli herännyt, ja sitä oli herätelty, Helsingissä jo vuotta aiemmin. Perret oli opiskellut Lausannen yliopistossa roomalaista filologiaa, kirjallisuutta ja historiaa ja saanut valmistumisensa jälkeen toimen Clarensiin asettuneen suomalaisen perheen kotiopettajana. Henrik Travers-Borgström oli varakas liikemies, joka omisti muun muassa tupakkatehtaan Helsingin Kruununhaassa, ja hänen pietarilaissyntyinen puolisonsa Maria (Macha) von Heiroth oli tunnettu kirjallisuuden ja musiikin ystävä ja seurapiirivaikuttaja. Pariskunta oli muun helsinkiläisen eliitin tavoin kiinnittynyt monin sitein venäläiseen aristokratiaan ja emigrantteihin, joita oli Venäjän vallankumouksen jälkeen asettunut asumaan myös Sveitsiin Genevenjärven rannoille.

Jean-Louis Perret seurasi Borgströmin perhettä Helsinkiin ensimmäisen kerran kesällä 1919. Perheen laajasta tuttavapiiristä juuri Yrjö Hirn vaikuttaa olleen se henkilö, joka innosti nuorta sveitsiläistä suomalaisen kansanrunouden pariin ja kehotti kaukonäköisesti tätä opettelemaan paitsi ruotsin myös suomen kieltä. Hirnin luona Perret tutustui 1920-luvulla myös suomenkielisen sivistyneistön edustajiin, kuten kääntäjään ja runoilijaan Otto Manniseen, jolla tuli olemaan suuri vaikutus Perret’n toimintaan suomalaisen ja ranskalaisen kulttuurin välittäjänä.

Ranskan lähetystön lehdistöavustajana

Asuttuaan kaksi vuotta Italiassa, pääasiassa Firenzessä, Macha von Heiroth palasi Helsinkiin poikansa Algarin ja tämän kotiopettajan, Perret’n, kanssa ja asettui pysyvästi Kulosaareen syksyllä 1923. Jean-Louis Perret’n toimenkuva laajeni nopeasti. Koska Perret oli oppinut sekä ruotsin että suomen kielen, tuore Ranskan ministeri Suomessa Maurice de Coppet tarjosi hänelle lähetystönsä lehdistöavustajan tehtävää – olihan poikkeuksellista, että joku kykeni referoimaan sekä ruotsin- että suomenkielisten lehtien sisällön. Samalla Perret’stä tuli monipuolisten kontaktiensa ansiosta ministerille eräänlainen homme de liaison, joka tutustutti de Coppet’n diplomaattiympyröiden ulkopuolisiin sivistyneistöpiireihin. Perret’n sveitsiläisyys ei, yllättävää kyllä, häirinnyt häntä tässä tehtävässä. Kenties se oli jopa etu. Versailles’n rauhassa kovuutensa osoittaneen vanhan suurvallan edustajan liikkumatila olisi oletettavasti ollut Suomen arassa poliittisessa ilmapiirissä kapeampi kuin pienen puolueettoman maan kansalaisen.

Vaikuttaa siltä, että Perret näki jo varhain mahdollisuutensa saavuttaa keskeinen rooli suomalaisen, eritoten suomenkielisen, ja ranskalaisen kulttuurin lähentäjänä. Tämän havaitsemisessa auttoi paitsi hänen oma kiinnostuneisuutensa myös ystävien kannustus. Perret keskittyi 1920-luvun alusta asti nimenomaan suomenkielisen kirjallisuuden ranskantamiseen ja ryhtyi myös laatimaan väitöskirjaa toiveissaan ranskan kielen lehtorin virka. Hän väitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1927 aiheenaan roomalainen runoilija Juvenalis ja tuli nimitetyksi lehtorin virkaan seuraavana vuonna. Tuohon mennessä hän oli ranskantanut jo Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (Les Sept Frères, Stock 1926), Johannes Linnankosken Pakolaiset (Les Fugitifs, Rieder 1926) sekä F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden (Saint Misére, Rieder 1928). Myöhemmin 1930-luvulla Perret jatkoi kääntäjän työtään ja kirjoitti sen ohella myös neljä Suomesta kertovaa kirjaa, La Finlande 1930, Littérature de la Finlande 1936, Portrait de la Finlande 1937, ja Finlande en guèrre 1940.

Miniatyyrikalevala

Jean-Louis Perret ei kuitenkaan unohtanut Kalevalaa. Vuonna 1927 ilmestyi Pariisissa La Rennaissance du Livren kustantama Le Kalevala. Épopée populaire finnois, jonka esipuheen ja käännöksen oli laatinut Perret. Teos ilmestyi sarjassa Les cent chefs-d’oeuvres étrangers. Kyseessä on käännös Kalevalan lyhennelmästä, jonka F. A. Hästesko (vuodesta 1935 Heporauta) oli laatinut suomalaista koulukäyttöä varten. Lyhennelmässä on noin 8000 säettä eli suunnilleen kolmannes vuoden 1849 Kalevalasta. Se on eräänlainen ”Kalevalan miniatyyri”, kuten Perret itse esipuheessa määrittelee. Käännöstyö sai alkunsa siten, että kustantaja otti Perret’hen yhteyttä professori O. J. Tallgrenin välityksellä ja toivoi tämän kääntävän otteita Kalevalasta. Koska arveli runomittaista käännöstä mahdottomaksi, Perret päätyi käyttämään poljennollista proosaa.

Le Kalevalan esipuheessa Perret kirjoittaa, ettei rohjennut kääntää säkeitä kahdeksantavuisiksi peläten etääntyvänsä liikaa alkutekstistä. Hän sanoo pyrkineensä kuitenkin säilyttämään alkuperäisen tekstin rytmin ja käyttäneensä vapaata mittaa, jossa tavujen lukumäärä kussakin säkeessä vaihtelee seitsemästä yhdeksään. Tässä Perret lähestyy jo Kalevalan täydellistä ranskannostaan ja monet säkeistä ovat samoja kuin myöhemmässä käännöksessä.

Esipuheessa Perret seuraa Kalevalan ensimmäisen ranskantajan Léouzon Le Ducin esimerkkiä ja valottaa laajasti suomen kielen ja kansan historiaa ja kansanrunoutta sekä siihen liittyvää mytologiaa. Hän myös kertoo sekä Lönnrotista että tämän edeltäjistä: Porthanista, joka sai tiedepiirit kiinnostumaan suomalaisesta kansanrunoudesta ja -perinteestä, sekä Gananderista ja Gottlundista, jotka jo pohtivat mahdollisuutta kerätä runoista jonkinlainen kokonaisuus, eepos. Perret kertoo suomalaisten ”kansallisesta heräämisestä” ja sitä seuranneesta kielitaistelusta, jonka mainitsee edelleen olevan käynnissä.

Léouzon Le Ducin ranskannokseen vuodelta 1845 Perret ottaa tiukan kannan: käännös ei hänestä vastaa alkutekstiä eikä juuri tavoita Kalevalan henkeä. Le Ducin myöhempikään käännösversio (1867) ei miellytä Perret’tä. Tämänkin hän katsoo olevan epätarkka ja riittämätön sekä tietysti vailla mittaa. Perret’n mukaan Le Duc on jättänyt huomiotta kalevalaisen runouden kansanomaisen luonteen ja ottanut liian suuria vapauksia poistaessaan säetoistot. Käännös ei anna alkutekstistä oikeaa kuvaa, mitä kuitenkin tulisi voida edellyttää erityisesti proosaversiolta.

Kansanrunoutta mitassa

Perret’n läheisin ystäväpiiri kuului pääkaupungin suomenkielisten yliopisto- ja kulttuuripiirien vanhempaan polveen, maltillisiin fennomaaneihin. Monet hänen yliopisto-oppilaistaan taas olivat ajan tapaan innokkaita aitosuomalaisia. Perret’n suomen kielen taito oli erittäin hyvä ja hänen lähin neuvonantajansa käännöstyössä, Otto Manninen, suomen kielen ja kirjallisuuden alalla maan pätevimpiä. Lähtökohdat Perret’n Kalevalan käännöstyölle olivat näin toista luokkaa kuin hänen edeltäjällään.

Perret oli antanut vuoden 1927 käännöksestään otteita kommentoitavaksi ranskalaisille kirjailijatuttavilleen Georges Duhamelille ja Jules Romainsille. Nämä kannustivat Perret’tä jatkamaan urakkaansa: ”[H]e kehoittivat minua asettamaan työni aivan uudelle pohjalle. Heidän mielestään ei ollut pitkä askel rytmillisestä proosasta loppusoinnuttomaan kahdeksantavuiseen”, kääntäjä kertoi vuoden 1930 Kalevalaseuran vuosikirjassa. Tuttaviensa palautteesta rohkaistuneena Perret jatkoi käännöstyötään saaden ranskalaisilta ystäviltään edelleen neuvoja runomittaa, tyyliä ja runokuvien käyttöä koskevissa kysymyksissä.

”Ei ollut helppoa kääntää niin omalaatuista ja laajaa runoteosta kuin Kalevala on varsinkaan ranskankielelle, jossa sanasto on kiteytynyt täsmälliseksi ja jossa on ankaran sääntöperäinen ja analyyttinen lauserakenne […] Ilokseni huomasin […] että ranskaksi oli tulkittavissa ei ainoastaan alkuteoksen sanallinen sisällys vaan myös sen runollinen sävy.”

Säekerrosta Perret ei kokenut aiheutuvan suuria pulmia: ei ollut pakko muutella säkeiden järjestystä, turvautua alkutekstistä poikkeaviin vapauksiin eikä käyttää suomalaiselle kansanrunoudelle vieraita säkeenylityksiä tai laajoja lauserakennelmia.

Kääntämistä välitöinä

Lukukausien aikana muut työt estivät keskittymisen kääntämiseen, mutta kesät 1928, 1929 ja 1930 Perret vietti pääosin Otto Mannisen kesäkodissa Kangasniemen Kotavuoressa – samassa paikassa, jossa useat muutkin Kalevalan kääntäjät vuosien varrella kävivät mestarin opissa. Kalevalaseuran vuosijuhlassa 1931 pitämässään esitelmässä Perret kuvailee, miten hän vaikeuksia käännöstyössä kohdatessaan otti kirjan kainaloonsa ja lähti saunakamarista, jossa työskenteli, suuntasi askeleensa punaisten viinimarja- ja vattupensaiden välistä suuren tietäjän luolaa kohti ja jätti sitten Otto Mannisen selvitettäväksi kaikki sekavat vyyhdet.

Ennen vuoden 1930 täydellisen ranskannoksen ilmestymistä Perret’n käännöksiä julkaistiin sarjassa Cahiers de Finlande, jonka ensimmäinen osa käsittää Kalevalan 25 ensimmäistä runoa. Tämä teossarja oli Perret’n ja jo mainitun Ranskan ministerin Maurice de Coppet’n yhteinen hanke, jossa valikoitua suomalaista kirjallisuutta, kuten Runebergia, Topeliusta, Kiveä ja Linnankoskea, esiteltiin ranskankieliselle yleisölle. Kääntäjinä toimivat Perret ja de Coppet. Teossarja sai tukea Suomen ulkoasiainministeriöltä ja sitä jaettiin pääasiassa lähetystöjen kautta. Sarjan osia päätyi myös Ranskan presidentin Doumerguen työpöydälle.

Le Kalevala. Épopée populaire finnois ilmestyi loppuvuodesta 1930 ja huomioitiin tuoreeltaan laajalti Pariisin ja Lausannen suurimmissa päivälehdissä. Muun muassa Le Temps kiitteli vuolaasti sekä alkuteosta että sen ranskannosta. Kirjasta otettiin heti seuraavana vuonna toinen painos, joka oli muuten täysin edellisen kaltainen, mutta jonka otsikko oli muutettu muotoon Épopée populaire finlandaise, suomalainen kansaneepos (vrt. finnois, joka viittaa suomen kieleen). Esipuheessa Perret painottaa Kalevalan luonnetta nimenomaan kansaneepoksena ja katsoo, että se on turhaan tullut sotketuksi eurooppalaisten intellektuellien piirissä käytyyn ”homeeriseen keskusteluun”. Hän kirjoittaa, ettei kansaneepos tietenkään voi olla ”kansan” kirjoittama, vaan yhden ihmisen niin kuin kaikki hyvät runoelmat. Kouluttamattomat runonlaulajat eivät olisi voineet luoda suurta eeposta, mutta he saattoivat opettaa Lönnrotille tavan punoa runoa ja juonta. Perret näkee Lönnrotin ansiona nimenomaan sen, ettei hän liiaksi ole pakottanut runoa perinteisen eepoksen kirjalliseen muotoon vaan on säilyttänyt ”yhteyden kansan suuhun”.

Lue koko artikkeli

Elina Seppälä: ”Proosaa vai poljentoa – Le Kalevala” – Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.