Wies Moens 1938

Wies Moens (1898–1982) käänsi Arthur Lutherin pääasiassa suorasanaisen saksankielisen Kalevala-sovituksen vuodelta 1936. Saksalaisessa käännöksessä oli saksalaismieliseksi tiedetyn ja Hitlerin kulttuuripolitiikkaa kannattavan Maila Talvion (1871–1951) esipuhe. Alkusanoissaan Luther huomauttaa, että ”suomalaiset ovat vapautensa ja itsenäisyytensä velkaa suuressa määrin saksalaisille aseille” ja näkee tiettyjä yhtäläisyyksiä saksalaisten ja suomalaisten välillä, esimerkiksi ystävää kohtaan tunnetun uskollisuuden, sukukunnan väliset läheiset siteet ja erityisesti suuren rakkauden ja kunnioituksen äitiä kohtaan, käsityötaitojen arvostuksen sekä toisaalta halveksunnan, jota tyhjänpuhujat ja rehentelijät saavat osakseen. Nämä piirteet näkyvät hänen mukaansa myös germaanien runoudessa.

Flaamilaisnationalismi

Wies Moens oli humanitaarinen ekspressionisti, joka saavutti mainetta runokokoelmallaan nimeltä De Boodschap (Viesti, 1920) ja kirjallaan Cel-brieven (Vankilakirjeitä, 1920). Hänet oli vangittu miltei kahdeksi vuodeksi (joulukuusta 1918 toukokuuhun 1919 ja joulukuusta 1919 maaliskuuhun 1921) flaamilaisnationalistisiin ideoihin pohjaavien toimiensa takia. Hän kannatti Suur-Hollantia ja uneksi hollantia puhuvasta ”Dietslandista”, joksi Flander – Belgian hollanninkielinen pohjoisosa – ja Alankomaat sekä mahdollisesti Etelä-Afrikka yhdistyisivät. Hänen näkemystensä ytimessä oli kieli. Uskollisuus aatteelle oli kaikkein tärkeintä, tärkeämpää kuin uskollisuus valtiolle, Belgialle, jossa flaamien ja heidän kielensä asema ei 1900-luvun alussa ollut aivan tasavertainen ranskalaisten ja vallonien kanssa.

Idealismi oli innostanut Moensin vuonna 1916 värväytymään ensimmäisten joukossa niin kutsuttuun Von Bissingin yliopistoon, Belgian Ghentissä sijaitsevaan hollanninkieliseen yliopistoon, jonka saksalaiset olivat perustaneet ensimmäisen maailmansodan aikana. Tähän tiivistyykin Flaamilaisen liikkeen dilemma: onko lupa tehdä yhteistyötä vihollisen kanssa jos se auttaa aatetta? Aktivisteille vastaus oli ”kyllä”, vaikkakaan ei liikkeelle kokonaisuudessaan. Maltilliset olivat demokraatteja eivätkä halunneet pakottaa ohjelmaansa flaamilaisille pistimellä uhaten. Moens oli radikaali, hän valitsi flaamilaisten edun, niin kuin hän sen näki, ja niin tehdessään hän valitsi Belgian valtiota vastaan, jota hän piti anti-flaamilaisena.

Moensin kirjallisuusideaalit sopivat hänen pyrkimyksiinsä kohti luonnollista, orgaanisesti järjestäytynyttä yhteisöä. Hänen näkemyksensä mukaan rotu pitäisi yhteisöä koossa, niin kuin hän kirjoitti 1937:

”Meidän kansamme on Hollannin kansa, ’Diets’-kansa, joka polveutuu germaanisista heimoista ja on ensisijassa pohjoista rotua. Sen perusolemukseen kuuluvat näiden erinomaiset hyveet, joiden luonnollinen perusta on meidän omissa, polveutumisen ja rotuominaisuuksien määrittämissä piirteissämme.”

Vuonna 1933 Moens oli perustanut lehden nimeltä Dietbrand (”tienviitaksi ihmisen kansallisluonteen syvimmille alueille, oman kansallisen kohtalon valistavaan varmuuteen”, kuten hän kirjoitti ensimmäisen numeron esipuheessa). Siinä hän ilmaisi näkemyksensä kirjallisuuden uudesta tehtävästä. Artikkelissa ”De wedergeboorte der dichtkunst” (runouden uudelleensyntymä) hän paneutuu syvällisesti aiheeseen. Runouden kutsumus, hän sanoo, on ”tuoda ilmi ihmisen perusolemus, jonka luonnollinen perusta on hänen Kansallinen Yhteisönsä, ja näin toimia elämän tarkoituksen paljastajana”. Taiteilijoiden tulisi olla ”Kansan Elämän pyhien aarteiden kaitsijoita, Kansan Sielun pyhätön vartijoita”.

Sanomattakin on selvää, että samaan aikaan Moens osallistui kiivaasti polemiikkiin modernista kirjallisuudesta. Sitä hän suomii pelkästään esteettiseksi ja individualistiseksi, kyllästyneeksi, kyyniseksi, Jumalasta irtautuneeksi, elämän orgaanisesta kokonaisuudesta irti reväistyksi ja itsetarkoituksellisuuden (l’art pour l’art) suohon vajonneeksi. Hän asettaa vastakkain todellisen runouden ja epätodellisen ”kirjallisuudellisuuden” tai, niin kuin hän selittää, kansallisesti juurtuneen ja kansainvälisesti juuriltaan reväistyn.

Kalevala kirjallisena esimerkkinä

Vuonna 1939 Wies Moens julkaisi artikkelin ”Nederlandsche letterkunde van volksch standpunt gezien” (Alankomaalainen kirjallisuus kansallisesta näkökulmasta), jossa hän määrittelee seuraavasti: ”Alankomaalainen kirjallisuus, kansallisessa mielessä, on kaikkea sitä epiikkaa, lyriikkaa, draamaa tai pohdintaa, kaikkea sanoilla luotua, jossa elävä, orgaaninen yhteys luojan ja Hollannin kansan kanssa on ilmeinen.”

Arthur Lutherin uudelleenkertoma Kalevala sopi Moensin käsitykseen siitä, millaista kirjallisuuden tuli olla. Ei vaikuta siltä että käännös olisi tilattu niin kuin Eekhoutilta. Moens käänsi Lutherin suorasanaisen tekstin yksinkertaisesti flaaminkieliseksi proosaksi. Moens seurasi Lutherin tekstiä varsin uskollisesti eikä tietenkään ole vastuussa tämän poikkeamista suhteessa suomenkieliseen alkuteokseen, mutta varsin räikeitä ne ovat. Suhteessa alkuperäiseen epiikkaan pastissi sopisi paremmin kuin ”uudelleen kerrottu”, käännöksestä puhumattakaan. Esimerkiksi Kullervon tarinasta puuttuu kokonaan osa, jossa sankari viettelee oman sisarensa ja sisar heittäytyy kauhean totuuden valjettua virtaan ja hukkuu. Tämän poiston seurauksena viimeinen kohtaus, jossa Kullervo sattuu samalle, kohtalokkaalle paikalle ja tekee itsemurhan, menettää dramaattisuuttaan ja uskottavuuttaan.

Tekstissä vilisee värikkäitä, realistisia ja dramaattisia lisäyksiä: ”Oentamo oli täynnä kateutta ja kavaluutta ja tarttui kaikkiin mahdollisuuksiin kiusata veljeään”, tai ”Oentamo iski häntä nyrkillä kasvoihin. Kalerwo horjui muttei kaatunut, hän toipui ja tarttui Oentamoa kurkusta. Tappelu kesti kauan, mutta kumpikaan ei voittanut vastustajaansa”. Kalevalassa tämä runo 31: 23–32 kuuluu:

Untamo, utala miesi,
sepä suuttui ja vihastui.
Teki soan sormistansa,
kämmenpäistänsä keräjät,
toran nosti totkusilta,
artin ahvenmaimasilta.
Torelivat, tappelivat,
eikä voita toinen toista:
minkä toistansa tokaisi,
sen sai itse vastahansa.

Kirjailija-kriitikko Anton van Duinkerken arvosteli Moensin käännöstä: ”On tarpeen varoittaa lukijaa pitämästä Moensin ’Kalewalaa’ suomalaisen eepoksen todellisena jäljenteenä, koska siinä ei ole enempää kuin lyhyt tiivistelmä jokseenkin asenteellisesti valituista osista […]”. Hänen johtopäätöksensä oli, että Moens on kääntänyt itselleen tuntemattoman runon tekemättä kunnollista pohjatyötä.

Lue koko artikkeli

Adriaan van der Hoeven: ”Kalevalan hollanninkieliset käännökset”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.