Henrik Hartwijkin käännökset jäivät julkaisematta

Henrik Hartwijk (1896–1983) oli katolinen pappi, joka opinnot päätettyään lähti Suomeen vuonna 1921 ja työskenteli siellä vuoteen 1935 saakka ja sai Suomen kansalaisuuden. Hän viimeisteli koko Kalevalan runomuotoisen käännöksensä vuonna 1929 tai 1930, kadotti sen II maailmansodan aikana, käänsi sen uudelleen vuoteen 1977 mennessä – ja kadotti jälleen suurimman osan siitä. Käsikirjoituksesta säilyneessä osassa on Kalevalan alku runoon 12:215 saakka.

Hartwijk käänsi myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, kaksi osaa islantilaisen kirjailijan Gunnar Gunnarsonin (1889–1975) viisiosaisesta romaanista Kirken paa bjerget (1923–1928), laati antologian suomalaisesta kirjallisuudesta ja suunnitteli antavansa sille nimen ”Langs witte wegen” (pitkin valkeita teitä), ja kirjoitti ainakin kaksi neliosaiseksi aikomastaan Suomen katolisen kirkon historiasta. Ilmeisesti mitään näistä ei ole julkaistu.

Henrik Hartwijk oli kunniavieraana Kalevalan 1. laitoksen 100-vuotisjuhlassa vuonna 1935. Hänelle oli myös myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 1. luokan kunniamerkki. Vaikka Hartwijk näyttää siis olleen tunnettu Suomen kulttuuripiireissä, hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään kustantajaa käännökselleen. Ilmeisiä syitä tälle ovat ensinnäkin Maya Tammisen käännöksen ilmestyminen vuonna 1928, ennen kuin Hartwijk oli valmis oman käännöstyönsä kanssa, ja sitten Eekhoutin ja Moensin laitosten ilmestyminen, samoin kuin Tammisen käännöksen toisen painoksen tulo markkinoille. Miksipä kustantaja olisikaan ottanut sitä riskiä, että olisi ottanut vielä neljännenkin käännöksen julkaistavakseen?

Toiseksi, sotien jälkeen – olettaen että Hartwijkilla oli toinen versio valmiina 1960-luvulla – eepoksille ei kenties oikein ollut markkinoita ja mahdolliset kustantajat saattoivat pitää suomalaiseepoksen julkaisemista liian suurena riskinä, varsinkin kun suomalaista kirjallisuutta ei muutenkaan juuri tunnettu Alankomaissa. Onpa kustantajalla saattanut olla epäilyksiä 30–40 vuotta aiemmin Suomessa eläneen katolisen papin taiteellisista kyvyistäkin. Toisaalta Hartwijk kyllä onnistui julkaisemaan joitain Sillanpää-käännöksiään 1960-luvulla. Vuoden 1979 jälkeen markkinoilla oli sitten tietysti jo taas Ebbinge Wubbenin Kalevala. Varmoja vastauksia kysymykseen siitä, miksi Hartwijkin käännös jäi ilmestymättä, ei kuitenkaan ole.

Rakkautena kirjallisuus

Henrik Hartwijk tuli tuntemaan Kalevalan tultuaan Suomeen vuonna 1921. Hän luki ensin Hermann Paulin ja sitten Schiefnerin saksannosta. Hartwijk opetteli suomea ja alkoi kääntää eeposta; tämä saattoi hyvinkin olla hänen ensimmäinen käännöstyönsä. Kääntäjä ei kerro, miksi hän oli niin innostunut Kalevalasta, mutta on selvää että hänen asenteensa oli aito. Siitä päätellen, mitä kaikkea muuta hän käänsi ja julkaisi, kirjallisuus on ollut hänen suuri rakkautensa. Siinä mielessä Kalevala ei ollut hänelle mitään erikoista tai poikkeuksellista, se oli elimellinen osa hänen kiinnostustaan sanataiteeseen. Tämä tekee Hartwijkista erikoislaatuisen Kalevalan hollannintajien keskuudessa. Hän oli ainoa, joka käänsi Kalevalan suoraan suomenkielisestä runomuodosta hollanninkieliseen runomuotoon, ilman muita päämääriä kuin tehdä kiinnostava ja kaunis kirjallinen tuote tunnetuksi toisella kulttuuri- ja kielialueella. Ei mitään völkisch-nationalistisia tai antroposofisia virtauksia hänelle; avoimeksi jää, millainen vaikutus eepoksen kerronnallisella kaarella, pakanuuden väistymisellä kristinuskon tieltä, oli hänen valintoihinsa.

Puheessaan Kalevalan päivänä 1931 Henrik Hartwijk kertoi käännösstrategiastaan. Hän käytti työssään alkuperäistä runomittaa, joka ei hänen mukaansa tuottanut suuria ongelmia. Vaikeampaa oli tavoittaa Kalevalan erityislaatuinen henki, jota hänen mukaansa määrittää ”välitön luonnollisuus”. Erityisiä hankaluuksia aiheuttivat alkusointu, jonka hän toisinaan korvasi säkeensisäisellä riimillä, ja Kalevalassa toistuva tapa ilmaista mitä konkreettisimpia asioita hyvin runollisella tavalla. Jälkimmäisen ongelman ratkaisemiseksi hän turvautui vanhempiin hollanninkielisiin sanoihin ja ilmaisuihin. Yleisesti ottaen voidaan varmaankin todeta, että hän otti saman lähtökohdan kuin Mies le Nobel myöhemmin: kaiken perustana oli alkuperäisen runomitan säilyttäminen, ja muut ratkaisut oli tehtävä sen mukaan.

Hartwijk oli kuitenkin Le Nobelia huomattavasti paremmin tietoinen eepoksen erityisluonteesta ja sen synnyttämistä käännösongelmista. Suomesta kääntäessään hänen oli ratkaistava kaikki ongelmat itse, kun taas Le Nobel saattoi turvautua Schiefnerin käännöksen ratkaisuihin. Koska keskeinen lähtökohta oli sama, ei ole ihme, että Hartwijkin ja Le Nobelin käännöksissä on yhteneväisiä piirteitä. Näihin kuuluvat erityisesti vokaalien lyhentäminen ja sanajärjestyksen muuttaminen. Hartwijk käyttää vielä runsaammin vanhaa sanastoa, mikä hänen käännöksessään vahvistaa arkaaista vaikutelmaa entisestään. Toisaalta Hartwijkin käännös on tarkempi ja luotettavampi suhteessa siihen, ”mitä suomeksi todella sanotaan”. Tätä puolta korostavat lukuisat alaviitteet, joita Hartwijk lisäsi selittämään eepoksen erikoisuuksia. Mutta kuten todettua, Hartwijkin käännöstä ei koskaan julkaistu, eivätkä kustannustoimittajat päässeet sitä lukemaan tai korjailemaan. Koska käännös muotoutui 1920-luvulla, siinä käytetty kieli heijastaa varmaan enemmänkin sotaa edeltäneen ajan hollantia kuin nykyhollantia. Vaikka Hartwijk käänsikin Kalevalan uudelleen sotien jälkeen, on vaikeaa irrottautua siitä kielestä, johon on aikanaan kasvanut.

Lue koko artikkeli

Adriaan van der Hoeven: ”Kalevalan hollanninkieliset käännökset”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.