Jan Eekhout 1939

Jan Eekhout (1900–1978), jonka Kalevalan käännös ilmestyi 1939, syntyi Sluisissa (Flanderin Zeelandissa), flaamilaisen Belgian rajalla ja piti itseään lähes flaamina. Hän kirjoitti sekä runoutta että fiktiivistä proosaa ja julkaisi muun muassa protestanttisessa kirjallisuuslehdessä nimeltä Opwaartsche Wegen. Hän ei edustanut modernismia. Bernard Delfgaauw kutsui häntä jopa ”yhdeksi parhaista romaanikirjailjoistamme” vuonna 1938 De Gemeenschap -lehden pitkässä artikkelissaan. Delfgaauw ennusti Eekhoutin vielä ylittävän eeppisen kirjallisuuden uudistumisen tiellä olevat esteet: tradition puuttumisen ja etäisyyden kirjallisuuden ja kansallisen mielikuvituksen välillä, niin kuin hän ilmaisee. Tuosta kuilusta keskusteltiin paljon ja sen ylittämisen nähtiin kuuluvan uusien kirjoittajien tehtäviin. Eeppinen kirjallisuus oli ilmeisesti yksi tie tuohon päämäärään.

Eekhout käytti romaaneissaan paljon sanastoa, joka loi mielikuvan arkaaisuudesta ja paikallisuudesta – tällä hän selvästi halusi osoittaa yhteytensä kansaan ja kansalliseen mielikuvitukseen. Hänen käyttämänsä ilmaukset viittaavat omaan (menneisyyden) kulttuuriin ja kieleen, ne eivät ole kansainvälisiä. Tämän päivän näkökulmasta on vaikeaa ymmärtää, miten myönteisiä reaktioita tämä merkillinen proosa herätti. Ehkä voidaan kuitenkin yhtyä ihailuun, jota kirjailija Simon Vestdijk koki tutkiessaan Eekhoutin Kalevalaa ja huomatessaan, ”miten johdonmukaisesti kummallisessa tyylissä oli pysytty loppuun saakka”. Mutta kun otetaan huomioon laulujen ikä, arkaismien käyttö Kalevalassa puolustaa toki paikkaansa.

Kalevala: sota suomalaisten ja lappalaisten välillä?

Eekhout valitsi Kalevalansa motoksi ”wanneer ik geen nederlander was, dan zou ik fin willen zijn” (ellen olisi alankomaalainen, haluaisin olla suomalainen). Hän ottaa johdannossa sen kannan, että Kalevalan todellinen, eeppinen johtoajatus on sota valon lasten (suomalaisten) ja pimeyden lasten (lappalaisten) välillä. Hän lisää, että germaanis-arjalaisella suomalaisella oli alkujaan primitiivinen tahto kehittyä kulttuurisesti ja että hän näin väistämättä joutui konfliktiin pienemmän, barbaarisen lappalaismongolin kanssa. Tätä väitettä kritisoitiin voimakkaasti. Yleisesti ottaen arviot olivat kuitenkin positiivisia ja niissä kiitetään erityisesti Eekhoutin pyrkimystä luoda ilmaisuvoimaista, eeppiseen kerrontaan soveltuvaa hollantia. Kuten Vestdijkin sanoista voi päätellä, toisia kriitikkoja samainen pyrkimys myös häiritsi. Esimerkiksi Chr. de Graaff kirjoitti het Handelsblad -sanomalehdessä 24.3.1940, että tavoitellessaan mahdollisimman läheisesti pohjoissaksalaisen Eddan kaltaista runoutta Eekhout teki vääryyttä suomalaisen kansanrunouden luonteelle.

Päiväämättömässä kirjeessään jollekin kunnioitetulle ystävälleen (mahdollisesti kirjailija Anton van Duinkerkenille) Eekhout kertoo olevansa hyvin mielissään Jos Panhuysenin kommentista KEO-radiolle:

”Hän piti sitä ’mestarillisena’, kielellisesti yllättävän rikkaana ja ’luomuksena’. Ja tuo onkin oikea näkemys – pidin tehtävääni luovana. Jos suomalaisen tekstin kääntäisi hollanniksi tuloksena olisi eepos, joka ei olisi millään tavoin eeppinen eikä vähimmässäkään määrin runoutta. Sivumennen sanoen Kalevalan epiikka on esimerkiksi Buberin etevästi saksantamana mahdotonta lukea – mahdotonta meille. Johdannossani olen osoittanut, miksi kirjoitin eepoksen niin kuin kirjoitin enkä jollain toisella tavoin.”

Kyseisessä johdannossa Eekhout kertoo ettei seurannut alkutekstiä kirjaimellisesti vaan keskittyi sen olemukseen. Hänen toisena tavoitteenaan oli psykologinen syventäminen ja ”psykologisten, usein hyvin ahdistavien sivuraiteelle joutumisten” välttäminen, joita alkuperäisessä Kalevalassa esiintyy hänen mukaansa tuon tuosta. Mikä tärkeintä, Eekhout koetti saada Kalevalan syntymään uudelleen täytenä hollantilaisena runoutena. On sitten makuasia missä määrin hän onnistui.

Tosiasia kuitenkin on, että Eekhoutin luomus poikkeaa huomattavasti alkuperäisestä. Jan de Vries päätteli noita kahta perusteellisesti vertailtuaan, että Kalevalansa tunteva lukija tuskin edes tunnistaisi sitä samaksi tuosta käännöksestä. Eekhout oli luonut kokonaan eri runoelman, hän huomauttaa, suitsimattoman sovituksen, mutta sellaisen että sitä tuskin saattoi suositella lukijalle, joka halusi saada oikean kuvan eepoksesta. Tämä osoittautuu todeksi kun verrataan runoa 33 suomalaisessa Kalevalassa Eekhoutin hollanninkieliseen sovitukseen. 33. runo (Kullervon tarina) on Eekhoutin käsissä kutistunut 296 rivistä noin 200:een. Tämä olisi sinänsä ymmärrettävää ellei Eekhout olisi itse keksinyt puolta näistä 200:sta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Kullervo rikkoo puukkonsa leipään leivottuun kiveen, on Eekhoutin jäljiltä tällainen:

”…ottaa esiin kauniin puukkonsa / työntää sen terävän sivun leipään / melkeinpä oudon-kiivaalla vihalla / kohtaa vastusta, työntää tuimasti / ja sitten katkeaa kallis terä / särkyy korjaamattomaksi / ja rajaton mielipaha käy läpi Kullervoisen viiltävänä / kuin ankara haava.”

Eekhout toisin sanoen käänsi kolmasosan, jätti kaksi kolmasosaa kääntämättä, mutta tunsi kuitenkin tarvetta lisätä noin 100 säettä. Tämän työn kohdalla ei luonnollisestikaan enää voi puhua käännöksestä.

Eeppisyyttä hollantilaiseen runouteen

Jo aiemmin mainitussa kirjeessä kunniotetulle ystävälleen Eekhout kirjoitti:

”Erityisesti pidin siitä, että Panhuysen sanoi minun eepokseni runouden saattavan olla hollantilaisen runouden uudistumisen alku. Onko tämä totta vai ei, sitä en tiedä sanoa. Hollantilaisen runouden on kuitenkin uusiuduttava, vapauduttava kaikesta ironiasta ja kalpeasta teatraalisuudesta, palattava luontoon, voimalliseen luontoon, ja tavoiteltava jälleen absoluuttista Kauneutta. Runoilijoilla on oltava halu saavuttaa jotakin suurta, koska täydellinen kauneus on myös voimallista kauneutta. […] Lisäksi, Alankomaiden runoilijoiden ja kirjailijoiden, niiden hyvien, tulisi ymmärtää selkeämmin että he ovat kulttuurin kantajia – ehkä jopa ’viimeisiä mohikaaneja…’ Ja juuri siksi heidän pitäisi pitää tiiviimmin yhtä.”

Jan Eekhout ei juuri milloinkaan puhunut näkemyksistään julkisesti, joten tätä voi pitää hänen estetiikkansa kuvauksena. Aikanaan hän piti muutaman luennon omasta tuotannostaan ja yritti määrittää paikkaansa hollantilaisessa kirjallisuudessa. 1970-luvun alussa hän kertoi yleisölleen ennen sotaa kirjoittamistaan ”talonpoikaisromaaneista”:

”Pyrin muovaamaan henkilöhahmoni todellisiksi ihmisiksi, yhtä suuriksi persooniksi kuin heidän asuttamansa maa, vuodenaikojen mukaan vaihtuvien taivaiden alla leviävien, mahtavien maissipeltojen ja laajojen ketojen maa. Melkeinpä näin heidät suurennettuina. En halunnut luoda latteita hahmoja, joten vältin anekdotaalista tyypittelyä. Halusin eeppistä suuruutta.”

Juuri tällaista myös Wies Moens vaati ”Heimatkunstilta” vuonna 1939 – ”ei psykologisia erikoisuuksia vaan lihaa ja verta olevia tosimiehiä ja -naisia, yhtä tosia kuin poppelit tien vierillä ja pajut veden äärellä.”

Vuonna 1942 Eekhout julkaisi antologian Groot-Duitsche dichtkunst (Suursaksalaista runoutta), jossa oli myös saksalaisia kansallissosialistisia runoja. Hän aloitti johdantonsa poleemisesti:

”Toisin kuin aikamme hollantilainen runous, joka on enimmäkseen jalostettua höpsötystä (Spielerei), tämän päivän saksalainen runo kertoo kadehdittavasta siteestä kansaan. […] Kansan ja maan kieltäminen merkitsee kaiken runouden kuolemaa. Todellinen taide on verta, se on voimaa [ja] se vastustaa dekadenssia intohimoisesti.”

Siinä missä Moens yritti selittää asioita, Eekhout nähtävästi ajatteli että hänen kuvauksensa olisi lukijoille päivänselvä. Hän oli avoimesti NSB:n ja Kultuurkamerin jäsen. Antologian julkaisija oli Kultuurkamerin toimielin De Schouw, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Lehti osoittaa verrattoman hyvin, mitä Neuordnungin kirjallisuudelta odotettiin.

1930-luvulla ja II maailmansodan aikaan Skandinavia, Pohjoinen, oli hyvin suosittu Neuordnungin suosijoiden keskuudessa. Jan Eekhoutin runo ”Noordlicht” (”Pohjanvalo”, 1942) on tästä tyypillinen esimerkki. Sen viimeinen säkeistö kuuluu: ”Beloften zijn zuiders geprevel. Uit staal is het eedwoord. / Het zwaard dient de liefde. Geen wonde, geen dood deert den drager. / Helden staan op. Hoornen schallen ver over de einders. / Groot roept het Noordland.” (Vapaasti käännettynä: Lupaukset ovat eteläistä muminaa. Vala tulee teräksestä. Miekka palvelee rakkautta. Ei haava, kuolema koske kantajaa. Sankarit nousevat. Torvet toitottavat maanpiirin yllä. Komeasti kutsuu Pohjola.)

Lue koko artikkeli

Adriaan van der Hoeven: ”Kalevalan hollanninkieliset käännökset”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.