Japanilainen ihmemylly jauhaa merisuolaa

Kalevalasta on kirjoitettu Japanissa enemmän artikkeleita ja tutkimuksia kuin mistään muusta japaniksi käännetystä suomalaisesta kirjallisuudesta. Mikä Kalevalassa sitten viehättää japanilaista lukijaa? Mikä teoksessa herättää kiinnostusta tutkia Kalevalaa niin innokkaasti?

Vuonna 1935 japanilainen folkloristi Kunio Yanagida luennoi Tokiossa, Mitsubishi kurabussa teemanaan ”Suomen tiede”. Samalla hän sivusi vuoden 1940 olympiakisojen isännyyskilpailua, johon Suomikin otti osaa. Yanagida tarjosi luennossaan kiintoisan tulkinnan Kalevalan sammon ja japanilaisten kansansatujen samankaltaisuudesta. Sammon ryöstö -tarina, jossa sampo vajoaa taistelujen aikana mereen yhdessä Pohjolan Louhen kanssa, on Yanagidan mukaan samankaltainen kuin ”Pohjanmeren alueella” eli Euroopassa yleinen, suullisesti levinnyt kansansatu ”Miksi meri maistuu suolaiselta?”. Japanilaisessa kansansadussa tarina alkaa, kun ahne ihminen ryöstää suolaa tuottavan myllyn. Ahne pyörittää myllyä pakomatkallaan veneessä, mutta koska hän ei tiedä loitsua, jolla mylly pysähtyy, hän uppoaa veneineen ja myllyineen meren pohjaan. Siellä mylly vielä tänäkin päivänä pyörii. Yanagida vertasi myös Ainon kuolemaa ja käeksi muuttumista sielun linnuksi muuttumiseen, shide no taosa -tarinaan. Japanissa satakielen sanotaan tuovan kuoleman vuoren yli, ja eläinsaduissa suurin osa eläimistä muuttuu kuoleman jälkeen linnuiksi.

Kunio Yanagidan näkemys vahvisti folkloristista katsetta Kalevalaan. Hän kunnioitti suuresti suomalaisten folkloristien Antti Aarnen ja Kaarle Krohnin kansainvälisestikin merkittävää toimintaa. Yanagida korosti myös suomalais-ugrilaisten ja ural-altalaisten ”sukulaisuutta” ja arvelee esimerkkitapausten yhtäläisyyksien johtuvan ”rodullisesta alkuperästä”. Japanin kielen ja kansan alkuperästä ei ole varmuutta, mihin myös Yagnidan pohdinta japanilaisen mytologian ja Kalevalan samankaltaisuudesta viittaa. Yksi teoria japanin kielen ja kansan alkuperästä on, että japanilaiset ovat tulleet Mongoliasta, ural-altailaiselta kielialueelta. Tämä Suomen ja Japanin suhteiden kannalta mielenkiintoinen teoria on levinnyt Japanissa laajalle.

Mytologinen sukulaisuus

Kalevalasta oli siis näin tullut folkloristien ja mytologien kiinnostuksen kohde. He näkivät yhtäläisyyksiä sekä Kalevalassa ja Japanin mytologiassa että suomalaisten ja japanilaisten kulttuureissa. He tulkitsivat Kalevalaa omien lukukokemuksiensa läpi, japanilaisista myyteistä ja kansansaduista tuttujen teemojen kautta.

”Kaukainen sukulaisuus” -tulkinta näkyy myös Kalevalan ensimmäisen kokonaisen japaninnoksen arvostelussa vuodelta 1937:

”Vanhasta myytistä ja legendasta koostunut kansalliseepos Kalevala on määrällisesti ja laadullisesti maailmankirjallisuuden ihme. […] Sen mutkikas, hieno runomuoto muistuttaa sisällöltään Kojikia ja muodoltaan Manyōshū-antologiaa, se on siis suurteos. […] Suomi on pieni ja maantieteellisesti kaukana sijaitseva Pohjolan maa. Kääntäjän suurtyön välityksellä Suomen kansa, joka on rodullisesti, kielellisesti meidän [japanilaisten] kaukainen sukulaisemme, antoi meille tilaisuuden oppia tästä parhaasta kirjallisuudesta, jonka se on synnyttänyt. (Ichikawa, Yomiuri-shinbun 25.6.1937.)”

Miten Kalevalan kulttuurisia tunnusmerkkejä sitten tuotetaan sodan jälkeisessä Japanissa, jonka yhteiskunta on muuttumassa talouskasvun myötä? Lähinnä nuorisokirjallisuuden tutkijana tunnettu Shizuo Takahashi vertaili vuonna 1974 ilmestyneessä artikkelissaan ”Shingaku izen no shinwa” (Myyttiä edeltävä myytti) Kalevalan ja suullisesti levinneen japanilaisen myytin aineksia. Niin kuin Takagikin 1900-luvun alussa, myös Takahashi kytki Kalevalan päähenkilön Väinämöisen Izumoshinwan pääjumalaan Ohokuninushiin (Ōnamuchi-no-mikotoon).

Takahashin mielestä agraarisuutta ja siitä sublimoituvaa sankarijumaluutta ilmentävät Väinämöinen ja Ōnamuchi-no-mikoto ovat ”reaalisia pyhimyksiä”: he ovat lähellä elämää, ihmisiä ja luontoa. Takahashi päättelee, että Kalevalan ja Izumoshinwan kaltaisten myyttien perusta on sellaisessa maailmassa, jossa myyttinen systeemi toimii parhaiten – maailmassa, jossa korkeakulttuuri myöhästyy ja jolla on patriarkaalinen hallitsija.

Sulhasehdokkaiden haasteet: kulttuurisesti tunnistettavaa mytologiaa

Tamotsu Koizumi on yhdistänyt teoksessaan Karewarashinwa to Nihonshinwa (1999) Kalevalan kolme sankaria – Väinämöisen, Lemminkäisen ja Ilmarisen – Kojikin Ohokuninushiin. Tässä tapauksessa hänen tulkintansa perustuu heidän samankaltaiseen kohtaloonsa, joka johtuu ”ehdollisesta naimisiinmenosta”. Kojikissa tarinaan kuuluvat kosijana nuorukainen Ohokuninushi, tämän vihollinen kuningas Susano-o ja tämän kosittu tytär Suseri-bime. Vaikka Ohokuninushin ja Suseri-bimeen rakkaus syttyy välittömästi, tyttären isä eli Susano-o vastustaa heidän rakkauttaan ja asettaa Ohokuninushille kolme ehtoa torjuakseen naimisiinmenon. Vaikeista ehdoista huolimatta Ohokuninushi täyttää kolme hänelle annettua tehtävää. Hän selviää yöstä käärmeiden kanssa ja toisesta yöstä huoneessa, joka on täynnä tuhatjalkaisia ja ampiaisia, hän tuo nuolen tuleen sytytetyltä niityltä, vaikkakin viimeisen tehtävän Ohokuninushi suorittaa morsiamensa avulla.

Japanilaiset Kalevalan tutkijat ovat kautta aikojen mieltäneet japanilaisten jumaltarinoiden eli myyttien ja kansankertomusten sisältävän yhtäläisyyksiä Kalevalan kanssa. Kalevalan sisältämät myyttiset ja folkloristiset ainekset siis toimivat selvinä signaaleina japanilaisessa Kalevalan luennassa silloin kun se on ollut myyttien ja kansansatujen tutkimuksen kohteena. Monet tutkijoista näkevät kytkentöjä Izumoshinwan pääjumalan Ohokuninushin ja Kalevalan sankareiden välillä: Ohokuninushin ja Lemminkäisen elpymisen äitinsä avulla, Väinämöisen ja Ohokuninushin agraariset piirteet sekä ehdollisen naimisiinmenon juonikuvion kolmine sulhasineen ja tehtävineen.

Japanissa Kalevalaa ovat lukeneet ja tutkineet lähinnä mytologit ja folkloristit. Kalevala on nähty enemmän mytologian koosteena kuin Suomen historiana, suomalaisen kansallisen identiteetin ja perinteen lähteenä. Se, miksi myyttinen ulottuvuus kiinnostaa japanilaista tutkijaa enemmän, johtuu maiden kulttuurikontekstien eroavuuksista ja yhtäläisyyksistä. Lukijan tulkinta on riippuvainen hänen omasta kulttuuriympäristöstään ja erilainen kulttuuriympäristö synnyttää erilaisia intertekstuaalisia tulkintoja. Kalevalan luennassa tuttuna kontekstina tai signaalina toimivat ne myytit ja kansansadut, joita japanilaiset ovat lukeneet aikaisemmin.

Lue koko artikkeli

Hiroko Suenobu ja Jun Igarashi: ”Kalevala japaniksi” – Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.