Varhaiset venäjännökset

Venäläinen kirjailija Vladimir Odojevski (1803–1869) kirjoitti suomalaisaiheisen Salamanteri-pienoisromaanin (Salamandra, 1841) alkupuheessa:

”[…] Grotille, Tegnerin ”Friotiofin saagan” kääntäjälle, joka on niin suurella hyödyllä omistanut työnsä Suomelle, saamme olla kiitollisia siitä, että saimme yllättäen ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla tutustua kallisarvoisiin yksityiskohtiin, jotka liittyvät suomalaisten luonteeseen ja taruihin, jotka eroavat hämmästyttävän paljon kaikkien muiden kansojen tarinoista. Suomalaisista ei saisi muodostaa käsitystä käymättä heidän maansa sisäosissa ja tutustumatta heidän elämäntapaansa. Synnynnäinen intohimo ihmeelliseen yhdistyy heissä vahvaan runolliseen elementtiin ja puolivilliin kiintymiseensä omaan maahansa. Itse asiassa suomalaiset ovat kilttejä, kärsivällisiä, nöyriä esivaltaa kohtaan, velvollisuuksilleen omistautuneita, mutta epäluuloisia ja niin ovelia, että tavattuaan tuntemattoman, osaavat aikansa teeskennellä, etteivät ymmärrä häntä; kun heidät kerran saa ärsyyntymään, heidän kostonhimollaan ei ole rajaa…

Elämä lähellä luontoa on opettanut heitä tuntemaan yrttien ja kasvien juurien ominaisuudet; he tuntevat jopa animaalisen magnetismin salat; kaikki tämä toimii heillä noituutena…”

Samassa yhteydessä Odojevski esittää myös vallitsevia mielikuvia edustavan käsityksensä suomalaisen kansanrunouden ja Kalevalan synnystä.

”He (suomalaiset) eivät asu kylissä, vaan eristyneesti majoissa, jotka sijaitsevat hajanaisesti graniittikallioiden keskellä; he kommunikoivat harvoin paitsi toisten ihmisten kanssa, myös keskenään; siksi viestit kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, tulevat heille vääristyneinä huhuina; jokaisessa majassa tähän huhuun lisätään jokin ihmeellinen kertomus (sillä suomalaiset ovat suuria kertojia), ja niin vähitellen eilinen tapahtuma muuttuu heillä satumaiseksi tarinaksi. Ilmiö on melko mielenkiintoinen ja selittää jossain määrin sen, miten muinaiset tarut ovat syntyneet. Suomalaisia voi ylipäänsä sanoa muinaisuuden kansaksi, joka on siirretty aikakauteemme. Lönnrot, loistava suomalainen runoilija, kuljeskellen isämaansa kaikilla seuduilla, keräsi kansanlaulut, joita ei ollut kukaan aikaisemmin tallentanut; käydessään niitä läpi, hän näki jonkinlaisen yhteyden niiden välillä; tutkiessaan niitä tarkemmin Lönnrot teki löydön, että ne kansanlaulut ovat itse asiassa kokonaisen johdonmukaisen runoelman osia…”

Jakov Grot

Odojevskin mainitsema Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori ja myöhemmin Venäjän tiedeakatemian jäsen, akateemikko Jakov Grot oli Elias Lönnrotin hyvä ystävä ja hengenheimolainen. He tapasivat usein ja kävivät kirjeenvaihtoa. Grot matkusteli paljon Suomessa ja vuonna 1846 teki yhdessä Elias Lönnrotin kanssa pitkän matkan läpi Suomen aina Torniojoelle ja Aavasaksalle asti. Tällä matkalla hän myös vieraili Lönnrotin luona Kajaanissa kymmenen päivän ajan.

Suurena Suomen ystävänä ja tuntijana Jakov Grot teki Suomea tunnetuksi venäläisille julkaisemalla kirjoituksia suomalaisesta kulttuurista, perinteistä ja elämäntavoista ajan tunnetuimmassa ja arvostetuimmassa aikakausjulkaisussa, Sovremennikissa. Ajan tavan mukaan katsaukset olivat laajoja ja käsittelivät asioita laidasta laitaan. Myös Kalevala tuli Venäjän lukeneiston tietouteen juuri Grotin kirjoitusten ansiosta. Artikkelissaan ”Suomalaisista ja heidän kansanrunoudestaan” (1840) Jakov Grot kertoo aluksi erittäin seikkaperäisesti suomalaisten luonteesta, uskomuksista, kansanrunoudesta ja Kalevalan runojen keruuhistoriasta, minkä jälkeen hän siirtyy itse Kalevalaan ja sen sisältöön. Grot kertoo Kalevalan sisällön alusta loppuun ja toteaa lopuksi, että sellainen on Kalevala ”siinä muodossa, kun hra Lönnrot on sen rekonstruoinut”.

Grotin esittämä Kalevalan sisällön tiivistelmä sisältää useita pitkienkin runokatkelmien ja erillisten säkeiden suorasanaisia käännöksiä. Grot ei kuitenkaan tyydy siihen, vaan hän tarjoaa lukijoille runomittaisen venäjännöksen Kalevalan 29. runosta (”Kanteleen synty ja Väinämöisen kanteleensoitto”), pyytäen suhtautumaan siihen ”kokeiluna, koska kansanrunouden luomusten kääntäminen on yksi uhkarohkeimmista yrityksistä”. Grotin ”kokeilua” voidaan pitää varsin onnistuneena, vaikka hän toteaakin itsekriittisesti ”laulun menettäneen käännöksessämme paljon”. Grotin runovalinta on sikäli mielenkiintoinen, että se on tiettävästi ensimmäinen venäjännetty katkelma Kalevalasta, mutta ei ensimmäinen kyseisen runolaulun venäjännös. Samanaiheisen runolaulun oli nimittäin venäjäntänyt jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin runoilija Feodor Glinka (Rozhdenije arfy, 1827–1828). Painettuna Glinkan käännös tosin ilmestyi vasta vuonna 1863. Samoihin aikoihin Kanteleen synnyn kanssa Glinka venäjänsi myös toisen karjalaisen runolaulun, Väinämöinen ja Joukahainen (Veinamena i Jukovaina).

Niin Glinka kuin Grotkin korostavat, että runojen käännöksissä on noudatettu alkuperäisen runon runomittaa. Runokäännökset ovat riimitöntä nelipolvista trokeeta, joka vakiintui heti alusta Kalevalan ja runolaulumittaisen runouden venäjännösten runomitaksi. Sen sijaan runolauluun oleellisesti liitettyä alkusointua ei ole juuri havaittavissa kummankaan runoilijan käännöksissä.

Öhmanin käännös ei tee kunniaa alkuteokselle

Vuonna 1847 Pietarissa ilmestyi August Mauritz Öhmanin tekemä Kalevalan suorasanainen käännös. Öhman ei kuitenkaan osannut kunnolla venäjää ja hänen käännöksensä sisältää paljon virheitä. Ei siis ihme, että sen perusteella Kalevalaan tutustunut tunnettu kriitikko Vissarion Belinski (1811–1848) lyttäsi ennakko-odotuksiinsa pettyneenä koko teoksen. Hän oli erityisen kiukustunut siitä, että Kalevalan ihailijat J. L. Runeberg ja J. J. Tengström kehtasivat verrata sitä Homeroksen teoksiin ja väittää jopa paremmaksi.

Koko Vanhan Kalevalan runomuotoinen venäjännös ilmestyi vasta vuonna 2006 Petroskoissa Eino Kiurun ja Armas Mishinin kääntämänä.

Ensimmäinen Uuden Kalevalan runokäännös ilmestyi Venäjällä Pietarissa jo vuonna 1852, vain kolme vuotta itse teoksen ilmestymisen jälkeen – saksan kielellä. Sen oli tehnyt venäläinen kielitieteilijä, akateemikko Anton Schiefner.

Lue koko artikkeli

Mirja Kemppinen ja Markku Nieminen: ”Rekonstruoidusta kansaneepoksesta Lönnrotin runoelmaksi – Kalevala Venäjällä” – Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.