Max Stibbe 1947

Max Stibbellä (1898–1973) oli ilmeisen tärkeä sija Alankomaiden antroposofisessa liikkeessä. Hän syntyi Hollantilaisessa Itä-Intiassa, opiskeli lakia ja pedagogiikkaa. Hän oli yksi Haagin ”Vrije Schoolin” (Vapaa koulu) perustajajäsenistä vuonna 1923, samoin hän oli perustamassa Fountain Schoolia (joka oli Rudolf Steinerin oppeja seuraava Waldorf-koulu) Etelä-Afrikkaan. Jälkimmäinen nimettiin Stibben mukaan hänen kuolemansa jälkeen.

Varsinkin ennen sotaa Max Stibbe julkaisi artikkeleita laajasta aihepiiristä. Hänen aiheitaan olivat esimerkiksi uusi tapa kasvattaa lapsia (1937, 1960), satujen hyödyllisyys koulukasvatuksessa (1937), ja Alankomaiden kansan luonne (1940). Viimemainittu kirja oli osa hänen ehdottamaansa sarjaa, jossa ilmestyi samana vuonna myös tri Eino Krohnin tutkimus Het Finsche volkskarakter (julkaistiin 1967 suomeksi nimellä Suomen kansan luonteesta). Krohn on kertonut, että Stibbe kysyi kirjan kirjoittajaksi ensin kuuluisaa filosofia Eino Kailaa, ja kun Kaila ei suostunut, hän sai työn tehtäväkseen.

Steinerin Kalevala

Van Kolin tapaan myös Stibbe julkaisi Kalevalan osana laajempaa kokoelmaa. Sarjassa Grote sagen en legenden der mensheid (Ihmiskunnan suuret sadut ja legendat) esiteltiin myös Gilgamesh, Rolandin laulu, Kuningas Arthurin tarinat ja Beowulf. Tämä ei ole ihme, sillä teosofinen ja antroposofinen liike ovat aina arvostaneet eepoksia. Kalevala sai liikkeiden johtajilta aivan erityistä huomiota. Helena P. Blavatsky oli lukenut sen ja kirjoitti siitä teoksessa Salainen oppi (suom. 1912). Rudolf Steiner piti Kalevalasta luennon Helsingissä 9.4.1912 ja kertoi:

”[O]li ihmeellistä, yllättävää löytää juuri tästä eepoksesta samat asiat, jotka olin enemmän tai vähemmän teoreettisesti esittänyt kirjassani Johdatus henkiseen tiedostamiseen, ennen kuin tunsin riviäkään Kalevalaa.” (Steiner 1985, 21.)

Steinerin omien sanojen mukaan Kalevala siis on erinomainen esimerkki hänen ajatuksistaan. Eipä ihme, että hänen seuraajansa pitivät suomalaisen eepoksen aina käden ulottuvilla. Teosofisessa ajatusmaailmassa eepoksilla oli aina ollut keskeinen sija, koska niiden kautta nykyihminen saattoi oivaltaa jotakin Ihmiskunnan Kulta-ajasta, jolloin ihmisellä vielä oli suora, sekoittamaton suhde henkiseen, spirituaaliseen. Tämä suhde vaikuttaa naiivilta, mutta, kuten Steiner kertoi kuulijoilleen Helsingissä, ”primitiivisyyteen sisältyi kyky nähdä aistimaailman taakse”. Maailma on erityisesti järkeilevän mielen vaikutuksesta sittemmin muuttunut materialistisemmaksi, mikä on hämärtänyt ymmärrystämme henkisestä. Steinerin tarkoituksena oli tietenkin auttaa modernia ihmistä korjaamaan yhteyden itsensä ja ”henkissielullisen” (Geistig-Seelische) välillä. Eepoksilla ja erityisesti Kalevalalla olisi osansa tässä prosessissa.

Primitiivinen yhteys jumalallis-hengelliseen

Alankomaissa Max Stibbe kirjoitti vuonna 1934, että varhaisilla ja primitiivisillä kansoilla, joiden parissa saagat ja legendat olivat syntyneet, oli suora yhteys jumalallis-hengelliseen maailmaan. Tämä ajatus tuli suoraan Steinerilta. Stibbe kirjoittaa myös että saagoissa ja legendoissa koko kosmoksen, maan, ihmiskunnan ja ihmisen kehitystä kuvataan kuvin. Hän selittää: ”Muinaisilla kansoilla oli hengellistä huomiokykyä, jonka avulla ne muodostivat kuvia näistä ylijärjellisistä tapahtumista ja välittivät niitä eteenpäin”.

Kaikessa tässä on selvästi kansallisuudet ylittävä sävy, mutta kuitenkin myös argumentointia kansallisten luonteiden ja kansallisluonteen ja taiteellisten ilmiöiden yhteyden puolesta. Kun Steiner Helsingin luennossaan selittää ”inhimillistä elämänruumista” (Ätherleib), jota hänen mukaansa Kalevalassa edustaa Sampo, hän lisää:

”Ihmisen elämänruumis taottiin […] aina ilmastollisten ja muiden olosuhteiden mukaiseksi. Juuri sen voimiin perustuivat kansojen erikoisluonteet, erityispiirteet. Sampo merkitsee kullekin kansalle sen elämänruumiin erikoista muotoa, joka saattaa elämään erityisen kansallisuuden niin että kaikki sen jäsenet muistuttavat ulkomuodoltaan toisiaan.”

Toisin sanoen Steinerin ja kumppaneiden näkemyksen mukaan Kalevala edustaa yhtaikaa sekä korkeinta ylikansallista ja yleisinhimillistä (tai jumalallis-henkistä), sitä, jonka tuntemiseen antroposofia viimekädessä tähtää, että kansallista, tyypillistä suomalaista. Antroposofisessa ja völkisch-nationalistisessa kirjallisuusdiskurssissa voi havaita tiettyjä samankaltaisuuksia. Molemmat linkittävät kansallisen luonteen ja taiteen, ja molempien asenne on anti-intellektuaalinen.

Kalevala antroposofisessa terapiassa

Antroposofisessa kasvatuksessa Kalevalan ääneenlukua yhdistettynä tiettyihin liikkeisiin – Steiner aloitti eurytmian vuonna 1913 – käytettiin eräänlaisena terapiana. Kieli, musiikki ja liike tekevät ruumiista sielun korkeamman olemisen palvelijan, kuten Stibbe kirjoittaa. Jopa niin, että pojasta, joka omasta aloitteestaan esitti osan Kalevalasta (Stibbe ei kerro minkä osan), tuli sen ääneen lukemisen ja näyttelemisen seurauksena täysin kelvollinen ja itsehillintään kykenevä oppilas. Näissä yhteyksissä eeposta käytettiin ilmeisesti paitsi teoreettisena myös vahvasti käytännöllisenä didaktisena välineenä.

Stibben käännös on kokonaan suorasanainen lukuun ottamatta yhtä kappaletta aivan lopussa. Kertomatta jää mihin tekstiin käännös perustui, nimiölehdellä sanotaan vain: Vrij verteld naar het Finse Heldendicht door Mr. M. Stibbe (”vapaasti kertonut suomalaisesta eepoksesta Hra M. Stibbe”). Ne ainoat kymmenen runomuotoista riviä kuitenkin paljastavat, että Stibben lähteenä lienee ollut Schiefnerin/Buberin saksankielinen käännös. Eepos on lyhentynyt, kertomus on jaettu seitsemän sijasta kahteen pääosaan, joissa kummassakin on kuusi lukua. Ensimmäisen osan luvussa IV ”Raudan alkuperä ja Ilmarisen synty” on muita lukuja vähemmän varsinaista kerronnallista kehitystä; tämä teema oli antroposofeille erityisen kiinnostava.

Yleisesti ottaen Stibbe seuraa eepoksen tapahtumia uskollisesti, vaikkakin jotkut kummalliset poikkeamat verottavat kokonaisuuden luotettavuutta. Esimerkiksi Kullervon tarinassa sanotaan sen jälkeen kun karhut ja sudet ovat tappaneet Ilmarisen vaimon: ”Sitten hän [Kullervo] hyppää hevosen selkään, nostaa huulilleen pitkän torven ja näin jättää Ilmarisen tilan torvea toitottaen ja voimallisesti viheltäen.” Etsimättä tulee mieleen, että Maya Tammisen Kalevalassa (1928) julkaistu Gallénin maalaus Kullervon sotaanlähtö on saattanut olla tämän virheen lähteenä. Toinen kiinnostava poikkeama koskee kohtaa, jossa Kullervo kohtaa sisarensa ja viettelee tämän. Stibben versiossa tämä kuuluu: ”Matkallaan hän kohtasi tytön, joka pitkän maanittelun jälkeen istui hänen viereensä rekeen. Kullervo vei tytön mukanaan, ja he menivät naimisiin.” Tämä vaikuttaa yksinkertaiselta sensuurin muodolta, mutta onko tarinaa sensuroitu häveliäisyyden nimissä vai siksi että se ei sopinut antroposofiseen näkemykseen eepoksesta?

Väinämöisen viimeiset sanat (runo 36, 348–360) on Stibben versiossa tiivistetty seuraavalla tavalla: ”Tämä oli sen nuorukaisen loppu, jonka elämä alkoi niin kummallisella tavalla.” Käännöstä kokonaisuutena ajatellen voidaan varmastikin päätellä, että sen tarkoituksena on lähinnä tuoda sisältö lukijoiden ulottuville, ja että Stibbe ei pyrkinytkään tuomaan esiin kielen rikkautta tai epiikan tyyliä. Siinä mielessä vaikuttaa, että hänen versiostaan tuskin oli kovin paljon käytännön hyötyä niissä vapaakouluissa, joiden perustamisessa hän oli mukana.

Lue koko artikkeli

Adriaan van der Hoeven: ”Kalevalan hollanninkieliset käännökset”. Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.