Varhaisimmat ruotsinnoskatkelmat
Elias Lönnrotin suurtyö Kalewala, taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista ilmestyi vuonna 1835 Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suuriruhtinaskunnan itäosien runonlaulajat lauloivat suomeksi, mutta hallintokoneisto pyöri ruotsiksi ja venäjäksi. Aatelisperheissä harjoiteltiin ranskaa, tiedemaailman uutuuksiin saatettiin perehtyä saksaksi ja latinaksi.
Suomalaisuudesta, suomen kielestä ja suomenkielisen kansan vanhoista runoista on varmasti keskusteltu 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenien ajan myös ruotsiksi. Jotta Suuriruhtinaskunnan korkeakouluissa ja Turun, Helsingin, Oulun ja Uudenkaarlepyyn porvariskodeissa olisi ymmärretty, miten merkittävästä asiasta oli kyse, lehdissä oli tarjottava tekstinäytteitä jollakin muulla kielellä kuin runosuomeksi.
Kalevalan osalta ensimmäiset näytteet siitä, mitä tuleman piti, julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa 1835 numeroissa 91–93 jo ennen kuin teos oli edes kirjakaupoissa. Kyseessä oli Väinämöisen kosintamatka, ja sen oli ruotsiksi ja vieläpä trokeemittaan kääntänyt Elias Lönnrot itse. ”Käännös ei tietenkään esiintynyt taiteellisin vaatimuksin, mutta se on sittenkin runomuotonsa puolesta ollut määräävänä suurimmalle osalle runomittaisia käännöksiä, mitä Kalevalasta on olemassa”, E. N. Setälä kirjoitti Valvojan Kalevalavihkossa vuonna 1909.
Lönnrot ei halunnut tarttua Kalevalan käännöstyöhön katkelmia enempää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa oli varattuna määräraha Kalevalan ruotsintamiseksi tai saksantamiseksi. Mahdollisesti tuo 500 ruplan palkkio innosti useampiakin aikalaisia koettamaan, miten käännös luonnistuisi.
Erik Alexander Ingmanin (1810–1858) ruotsinnos Kalevalan 5. runosta julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa vuoden 1836 numeroissa 79–80, ja sittemmin hän käänsi myös 29. runon. Lönnrotin ja Ingmanin käännöksiä taiteellisesti korkeatasoisempia katkelmia ruotsiksi tuotti J. L. Runeberg. Hänen käännöksiään julkaistiin Helsingfors Morgonbladin numeroissa 47–49 vuonna 1836 sekä vuoden 1837 numerossa 30.
Saatesanoissaan, joita E. N. Setälä siteeraa Kalevalavihkossa vuonna 1909, Helsingfors Morgonbladin päätoimittaja J. L. Runeberg avasi latua yhteiseurooppalaiseen sivistyshistoriaan tavalla, jonka aloittivat jo Christfried Ganander ja Carl Axel Gottlund 1820-luvulla ja joka on sittemmin toistunut käännösten esipuheissa yhä uudelleen:
”Toim. ei ole saanut tilaisuutta tutustua muihin Kalevalan runoihin, mutta luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että suomalainen kirjallisuus tästä runoelmasta on saanut aarteen, joka niin sävynsä ja ryhtinsä kuin myös laajuutensa ja arvonsa puolesta on verrattava kreikkalaisen taiteen molempiin ihanimpiin eepillisiin mestariteoksiin. Kaikki ne edut, jotka näillä on esityksen suuremmoisessa ja varmamääräisessä täyteläisyydessä, omistaa suomalainenkin runoelma ja voittaa ne kenties, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvausten ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa.”
J. L. Runeberg oli pätevä runoilija ja vaikutusvaltainen kulttuuritoimija, mutta raa’assa käännöstyössä hän tarvitsi apua. Kalevala-suomen ymmärtämisessä häntä auttoi lehtori Carl Niclas Keckman (1793–1838).
Lue koko artikkeli
Petja Aarnipuu: ”Kalevala sivistysmaan käyntikorttina” – Kalevala maailmalla. Helsinki: SKS. 2012.
Lue lisää
Ferenc A. Molnár: ”Vanhan Kalevalan 29. runon ensimmäinen ruotsintaja” – Bibliophilos 1982 (41)/4: 118.